Siirry sisältöön

Kallonmittausoppi palasi yliopistoon?

8.10.2018

Lesbot kahteen ruotuun

Cynthia Nixon ja Christine MarinoniHelsingin Sanomissa kerrottiin 5.9.2018 tiedesivulla näyttävästi uudenlaisesta ”lesboteoriasta”, jonka mukaan naisten homoseksuaalisuus johtuisi keskeisesti nimenomaan sikiöajan tapahtumista. Artikkeli ”A Life History Approach to the Female Sexual Orientation Spectrum” (Severi Luoto, Markus J. Rantala, Indrikis Kram) julkaistiin alun perin lehdessä Archives of Sexual Behavior.

Periaatteessa myönteistä on se, ettei tutkimuksessa pidetty homoseksuaalisuutta enää yhtenä kiinteänä ilmiönä vaan erotettiin hallitseva (butch) ja mukautuva lesbous (femme). Näin karkea jaottelu perustuu kuitenkin yhä vanhan­aikaisiin stereo­typioihin, jotka kuvittelevat, että homoseksuaalisissakin suhteissa toinen osa­puoli hoitaa ”avio­miehen” ja toinen ”vaimon” roolia. Tieteellistä tutkimusta ei kuitenkaan voida perustaa näin yksi­oikoiseen jaotteluun, vaan se olisi pitänyt problematisoida, koska se ei ilmeisestikään vastaa todellisuutta. Mitään yhtä tai kahta homoseksuaalisuutta ei ole, vaan on monenlaisia homoseksuaalisuuksia ja monenlaisia hetero­seksuaalisuuksia, joissa eroottisen kohteen suku­puoli on vain yksi lukuisista osa­tekijöistä ja kehityksen loppu­tuloksista.

Siksi tutkimuksen lähtökohdat sisältävät niin vakavia metodologisia ja tieto-opillisia ongelmia, ettei tuloksia voida pitää luotettavina, vaan kyse on hiekalle rakennetusta kortti­talosta, näennäis­tieteellisestä tutkimuksesta, joka perustuu stereotypioihin, toive­ajatteluun, yksi­oikoisiin tutkimus­asetelmiin ja tilastojen tarkoitus­hakuiseen käyttöön. Tutkijat eivät ole kyenneet tarkastelemaan kriittisesti omia ennakko­luulojaan eivätkä tausta­oletuksiaan, ja tämä on johtanut siihen, että tutkimus on alusta alkaen lähtenyt etenemään vinoutuneesti.

Tutkijat itse väittävät, että kun homoseksuaalisuus muka osoitetaan biologiseksi ilmiöksi (kuten vasenkätisyys), jolle yksilö ei mahda mitään, se lisää suvaitsevaisuutta. Rohkenen epäillä. Yhtä lailla voitaisiin ryhtyä selittämään esimerkiksi köyhyyttä tai orjuutta biologisesti ja väittää, ettei sille mahdeta mitään. Yhteiskuntatieteenä sosiobiologia on jotenkin litteää: se ottaa aina lähtökohdaksi status quon piittaamatta sen dynamiikasta ja synty­historiasta.

Kuinka sosiobiologia tutkii?

Artikkelin tutkimusmenetelmä edustaa 1970-luvulta periytyvää sosiobiologiaa, joka on ottanut uuden nimen ”evoluutiopsykologia”. Tieteessä sosiobiologian asema on kiistan­alainen, koska se korostaa perimän merkitystä yksi­puolisesti ja jättää lapsuus­kehityksen, persoonan ja kulttuurin huomiotta sekä soveltaa ihmis­lajiin muiden eläin­lajien tutkimus­tuloksia. Lisäksi sosiobiologit moittivat yhteis­kunta­tieteilijöitä ja väittävät näiden pitävän esimerkiksi seksuaalisuutta pelkkänä sosiaalisena konstruktiona.

Rotujen älykkyys on ollut tyypillinen sosiobiologinen tutkimuskohde. Tutkimuksessa on lähdetty siitä, että rotujen älykkyyserot ovat perinnöllisiä; afrikkalaiset eivät ole yhtä älykkäitä kuin muut. Tässä jätetään kuitenkin huomiooon ottamatta, kuinka esimerkiksi koulutus­mahdollisuudet vaikuttavat yksilön älykkyyden kehittymiseen. Afrikkalaisia on riistetty taloudellisesti, eikä kaikissa Afrikan maissa ole mahdollista järjestää kaikille mahdollisuutta läheskään yhtä kattavaan ja tasokkaaseen koulunkäyntiin kuin esimerkiksi Suomessa.

Siksi voidaan väittää, että todellisia älykkyyseroja rotujen välillä ei ole ja että jos afrikkalaisilla olisi mahdollisuus samanlaiseen koulunkäyntiin ja tiedolliseen kulttuuriin kuin meillä, ei tutkimus enää löytäisi olennaisia älykkyyseroja.

Suuntautuminen jatkumolla

Alfred Kinsey 1953Alfred Kinseystä lähtien on ymmärretty, että seksuaalinen suuntautuminen sijoittuu jatkumolle, jonka ääri­päissä ovat hetero- ja homoseksuaalisuus ja puolessa­välissä biseksuaalisuus. Jos jatkuvaa ilmiötä kuitenkin kohdellaan jaollisena ja korostetaan ääripäitä (butch–femme), epävarmuus kasautuu jokaisella päättely­askelella ja tämä jättää liikaa tilaa tutkijan toive­ajattelulle ja tarkoitus­hakuisille päätelmille.

Ylimalkaan ihminen on alun perin (lapsena) biseksuaalinen — sen vuoksi sekä homo­seksuaalisuuden että hetero­seksuaalisuuden yksilöllinen kehittyminen on tieteellinen ongelma, joka edellyttää selitystä. Lisäksi suuntautuminen saattaa muuttua elämän aikana.

Seksuaalisuutta ei pidetä sosiaalisena konstruktiona, mutta ihminen kehittyy seksuaaliseksi olennoksi ainoastaan vuoro­vaikutuksessa muiden kanssa. Ns. susi­lapsista on havaittu, ettei heille ole kehittynyt varsinaista, normaalia seksuaalisuutta, vaikka sosiobiologisten oletusten perusteella heille olisi ilmeisesti pitänyt kehittyä jonkinlainen oletus­arvoinen ”perus­seksuaalisuus”. Siksi voidaan perustellusti todeta, että seksuaalisuus on sosiaalisesti kanavoitunut ilmiö, eikä sen biologista, somaattista alku­perää kukaan yhteiskuntatieteilijä kiistä.

Älä kerro edes itsellesi

Mainitun tutkimusasetelman vakavin ongelma johtuu tietenkin siitä, ettei ihmisten tosiasiallisesta seksuaalisesta suuntautumisesta saada kyselyillä kovinkaan luotettavaa tietoa. Kaikki eivät halua avautua vento­vieraille tutkijoille yksityis­elämästään. Kohde­henkilöiden valikoitumisessa piilee siksi olennaisia vääristymiä, eikä tuloksia voida yleistää populaatioon siten kuin tutkijat esittävät.

Lisäksi kompensaation vaikutus jätetään huomiotta. Joku saattaa kavahtaa ja inhota omia homoseksuaalisia yllykkeitään ja korostaa omaa heteroseksuaalisuuttaan ja ehkä valehtelee asiasta jopa itselleen. Tutkimusaineistoa koottaessa hän solahtaa tietenkin heteroseksuaaliseen lokeroon, ja tämä vääristää aineistoa, jos kyseistä ihmistä olisi teorian perusteella pidettävä ”oikeastaan” homoseksuaalina.

Tutkimus etenee tarkoitushakuisesti: otetaan jokin kansanomainen uskomus — on muka ainoastaan kahdenlaisia lesboja — ja ryhdytään etsimään sille biologista selitystä, otetaan huomioon se, mikä tukee uskomusta, ja jätetään huomiotta kaikki, mikä on sen kanssa ristiriidassa. Samalla väitetään, että vain sosiobiologia voisi tarjota tutkimuskohteesta mitään tietoa, vaikka tutkijat eivät ole itse olleet minkäänlaisessa kosketuksessa kohdehenkilöihin. Kyse on tyypillisestä ”etätutkimuksesta”:

”Yksi todisti nojatuolissa istuen Jumalan olemassaolon,
toinen kirjoitti väitöskirjan Kristuksen kärsimyksistä.”
— Torsti Lehtinen.

Mistä tiede tunnetaan?

Toimittaja Tiina Tuppurainen kiinnitti tutkimusasetelman ongelmiin huomiota Helsingin Sanomien mielipidesivulla 10.9.2018 (”Stereotypioiden toistaminen vähemmistöistä on haitallista”), mutta vastauksessaan tutkijat väittivät 12.9.2018 itsevarmasti, ettei tällä ole vaikutusta, koska lähteitä oli yli 400 ja Tuppurainen viittasi vain neljän artikkelin ongelmiin.

Heidän asennoitumisensa osoittaa, etteivät he ymmärrä tieteellisen tutkimuksen luonteesta paljonkaan. Tieteessä ei ole keskeistä voittaminen tai käännyttäminen eikä omien käsitysten ajaminen vaan totuuden selvittäminen. Tieteellinen tutkimus on aina epävarmaa, ja hälytyskellojen pitäisi soida, kun yksioikoisia, yllättäviä tuloksia esitellään korskeasti, määrällisyys edellä. Nämä tutkijat eivät osoita varovaisuutta eivätkä nöyryyttä, josta esimerkiksi Ludwig Wittgenstein muistutti Nestroy-sitaatilla: ”Jokainen edistysaskel on vain puolet siitä miltä aluksi näyttää.”

Pidän Tuppuraisen mainitsemia ongelmia olennaisina ja vakavina. Hän kiinnittää huomiota lähtökohtaisiin vinoumiin, jotka rampauttavat Kramsin, Luodon ja Rantalan tutkimustuloksia kauttaaltaan. Professori Atte Korholan esittämä nykytieteen yleinen kritiikki Helsingin Sanomissa 6.10.2018 osuu mielestäni hyvin myös ”lesboteoriaan”:

”Aineistoja julkaistaan valikoidusti tai ne tunnetaan huonosti, koska tutkijat eivät ole itse osallistuneet aineistojen keräämiseen. Tuloksia ja niiden vaikuttavuutta liioitellaan.
   Julkaistavaksi valikoituu tutkimuksia, joissa saadaan tilastollisesti merkitseviä tuloksia. Niitä tuloksia, joissa ei havaita näyttöä tietystä vaikutuksesta, ei pidetä julkaisemisen arvoisina, vaikka ne saattaisivat kertoa todellisuudesta enemmän kuin tilastolliset näennäisyhteydet.”

Merta edemmäksi kalaan

Frenologiaa”Lesboteoria” edustaa näennäistiedettä, oman aikamme kallonmuoto-oppia, jossa yksilö pelkistetään elimistöönsä ja jossa persoonallisen kehitys­historian ja varhaisten kiintymys­suhteiden vaikutus sekä mentaalinen dynamiikka — sisäinen käyttäytyminen — jätetään huomiotta. Nyt vain ei mittailla kalloja vaan sormien pituuksia, mutta johto­päätökset muistuttavat taas honteloita, kalpeita perunan­ituja, jotka ovat pimeässä kellarissa hujahtaneet metrien mittaisiksi.

Sama koskee raskausajan tapahtumien vaikutusta: arvot ovat spekulatiivisia ja tulokset epävarmoja, koska mitään empiirisiä havaintoja ei ole raskausaikana de facto tehty — oletuksiin vain halutaan uskoa, jotta varhais­lapsuuden kokemuksille ei tarvitsisi antaa mitään merkitystä.

Kuka ei ymmärrä?

Sosiobiologista tutkimusta puolustellaan arvostelulta varsin huterasti, väittämällä ettei ihmis­tieteissä ymmärrettäisi evoluutiota: ”Yhteis­kunta­tieteilijöille ei ole opetettu evoluution perus­asioita: miten luonnon­valinta ja seksuaali­valinta toimivat. Siksi monet eivät pysty ymmärtämään artikkelia, jossa perustellaan käyttäytymis­piirteiden kehitystä evoluutio­mekanismien kautta”, väitti Anna Rotkirch. Hänen lausumansa ovat kuitenkin vähätteleviä ja jopa halventavia, sillä evoluution perus­asiat opetetaan koulussa ja ne ovat yleisesti tiedossa. Vakavammaksi ongelmaksi osoittautuu se, että luonnon­tieteilijät eivät tunne eivätkä ymmärrä käyttäytymis­tieteiden erityisiä metodologisia ongelmia eivätkä seksologian tutkimus­otetta vaan kuvittelevat ihmis­yksilöitä voitavan tutkia kuin mitä tahansa elottomia esineitä tai ei-yksilöllisiä eläimiä — kuin metri­tavaraa. He kohtelevat persoonallista yksilöä kuin luontoa ja luontoa kuin persoonallista yksilöä, ja tämä johtaa lepsuun päättelyyn, jossa noukitaan rusinat kaikista pullista. Luonnon­tieteilijöiltähän ei Suomen yliopistoissa edellytetä mitään tieteen­filosofian perusopintoja edes tutkija­koulutus­tasolla, toisin kuin humanisteilta.

Ensinnäkin kyseisiä tutkijoita voidaan moittia siitä, etteivät he itse käsitä luonnon­valinnan vaikutus­mekanismeja vaan käytännössä kuvaavat evoluutiota, kuin kyse olisi ns. älykkäästä suunnittelusta (Intelligent Design), toimijasta jolla on erityisiä tavoitteita ja joka järjestäisi asiat jotakin (lisääntymistä) varten. Evoluutiosta itsestään on tullut ”Luoja”, joka voi kutsua asioita olemattomuudesta (esimerkiksi kielen), koska ne hyödyttävät lisääntymis­kelpoisuutta ilmaannuttuaan maailmaan. He eivät ymmärrä, että seurauksia ei voida käyttää selityksinä kuin ihmis­tieteissä, vaan kärsivät yhä jonkinlaisesta animismin paino­lastista. He eivät osaa tai viitsi muotoilla tutkimus­hypoteesejaan siten, että ne eivät vetoaisi tulevaisuuteen teleologisella tavalla.

Toisekseen he eivät ymmärrä todennäköisyyden luonnetta kompleksisissa järjestelmissä, joissa yhden alkuarvon pieni muutos saattaa vaikuttaa loppu­tulokseen ennakoimattomalla tavalla ja joskus odottamattoman suuressa määrin. He näyttävät ajattelevan musta­valkoisesti, mekaanisesti, joko–tai-asetelman mukaan, vaikka elollisessa luonnossa toden­näköisyydet ovat asteittaisia. Ihmis­yksilön kaltainen itse­refleksiivinen järjestelmä tuo tilanteeseen vielä omat vaikeutensa.

Kolmanneksi nämä tutkijat eivät esitä mitään järkeviä vaikutus­mekanismeja. Millä tavoin jokin geeni tai hormoni tarkkaan ottaen määrää käyttäytymis­piirteitä — esimerkiksi sen, että asian­osainen vääjäämättä kiinnostuu eroottisesti oman sukupuolensa edustajista? Miksi muiden ihmisten käytös, jolle ihminen on koko elämänsä ajan altistunut, ei vaikuttaisi mitenkään?

Neljänneksi kyseiset tutkijat ymmärtävät homoseksuaalisuutta ainoastaan pinta­puolisesti ja stereo­typioiden varassa. Heillä ei ole ollut mitään oma­kohtaista kosketusta homoseksuaalisiin naisiin, vaan he nojaavat luottavaisesti muiden keräämiin aineistoihin eivätkä arvioi riittävän kriittisesti sitä, voivatko alku­peräis­aineistojen mahdolliset virheet tai vinoumat kasautua tai vääristää heidän omia teoretisoituja johtopäätöksiään.

Tutkijat eivät myöskään osaa selittää, mistä homoviha johtuu. Jos homoseksuaalisuus on heidän mukaansa evoluution tuotos, miksi homoseksuaaleja sitten solvataan kouluissa, suljetaan vankiloihin tai jopa poltetaan roviolla? He väittävät, että heidän ”tutkimus­tuloksensa” lisäisivät suvaitsevaisuutta, mutta kuten seuraava kuva osoittaa, he itse kuvaavat lesboja apinoiksi:

Natsi-Saksassa olisi käytetty rottia…

Onko ennustusvoimaa?

Sosiobiologia tarjoaa näennäisymmärrystä, niin kuin esimerkiksi grafologia, koska ihmiset haluavat ymmärtää itseään, mutta mitään ennustus­voimaa sillä ei ole. Kuvitellaan, että kyseisille tutkijoille annettaisiin anonyymeja kudos­näytteitä ja heidän olisi tunnistettava joukosta homoseksuaalit. He osunevat yhtä toden­näköisesti oikeaan kuin arvaamalla voi osua.

Jos he kuitenkin esittävät, että jonkin kudosnäytteen antama tieto on oikea (”A on homoseksuaali”) ja asianomaisen itsensä lausuma väärä (”Olen heteroseksuaali”), syntyy kiehtova paradoksi: tutkimus nojautuu siihen, että ihmiset ovat puhuneet riittävän usein totta itselleen ja muille, ja sellaisen oletuksen pohjalta väitetään, että joku ei nyt puhu totta.

Kokonaan problematisoimatta jää myös tiedon tai luulon vaikutus kehitykseen. Oletetaan, että kudos­näytteen perusteella vasta­syntyneen vanhemmille voitaisiin tulevaisuudessa kertoa: ”Lapsestanne kasvaa lesbo, ja tämä on tieteellisesti todistettu! Kukaan ei mahda mitään!” Voisiko tällainen luulo ohjata vanhempia kohtelemaan lasta siten, että hänestä todellakin kasvaa ”seksuaalisesti poikkeava” ja väitteestä tulee itsensä toteuttava ennuste?

Ajatuskoetta voitaisiin kehitellä pitemmällekin, kuten Brasilian poikien lukijat huomaavat. Kuvitellaan, että jollain ihme­keinolla voisimme tulevaisuudessa kloonata Wolfgang Amadeus Mozartin ja Adolf Hitlerin. Syntyy suuri joukko lapsia, jotka ovat somaattisesti identtisiä, osa Mozartin ja osa Hitlerin kanssa. Osalle vanhemmista ja lapsista kerrottaisiin, että nämä ovat Mozartin tai Hitlerin klooneja, osalle ei. Miten tieto tai tietämättömyys vaikuttaisi siihen, miten lapsia kohdellaan ja mitä heistä kasvaa? Tulisiko kaikista tai kenestäkään uusia pikku-Mozarteja tai pikku-Hitlereitä? Miltä tuntuisi olla ihminen, jonka soomasta esitetään pitkälle meneviä väitteitä?

Tieteellistä vilppiä?

Tuskin voidaan kuitenkaan väittää, että ”lesboteorian” tapaiset tutkimukset edustaisivat nimenomaan tieteellistä vilppiä tyyliin Paolo Macchiarini. Enemmänkin niissä on kyse lepsusta ajattelusta ja kritiikittömästä intoilusta — halutaan kuulua jännittävään lahkoon ja halutaan erottua hätkähdyttävillä tuloksilla. Kuten professori Korhola huomautti, tutkimus­rahoituksesta käydään ankaraa kilpailua, joka johtaa lyhyt­jänteiseen huomio­hakuisuuteen ja rapauttaa tiedettä. Varsinkin pikku­yli­opistojen (Turun, Tarton, Aucklandin) on erotuttava massasta hinnalla millä hyvänsä.

Vaikka jossakin tutkimuksessa ei suhtauduta faktoihin kriittisesti eikä tarkasti, sitä voidaan nimittää vilpiksi vain siinä määrin kuin itse­petos ja itse­tehostus ovat vilppiä. Sellaisen tutkimuksen väitteet kertovat enemmän esittäjästään kuin tutkimuksen kohteesta, mutta tutkija itse ei sitä oivalla.

Jos joku uskoo vilpittömästi, että esimerkiksi astrologia on totta, hän ei valehtele mainostaessaan astrologiaa. Hän voi myös vedota siihen, että astrologisissakin lasku­toimituksissa noudatetaan tarkasti matematiikan ja tilasto­tieteen sääntöjä. Silti astrologiaa voidaan perustellusti nimittää vale- tai näennäis­tieteeksi, koska sen lähtö­oletukset eivät ole järkeviä.

Vilpistä on kyse silloin, kun joku esittää tietensä totuuden­vastaisen lausuman.

Jokainen meistä on altis itsepetokselle, ja itse kullakin on oma sokea pisteensä. Todellisuus on kaaosta, ja ihmiset koettavat verhota sitä mieluisilla illuusioilla. Tieteen alalla on erityisen tärkeää suhtautua kriittisesti itse­petoksen — myös kollektiivisen itse­petoksen — mahdollisuuteen; illuusioita on purettava eikä pönkitettävä. Paras suoja sokeutta vastaan on tiede­yhteisön avoin ja julkinen keskustelu, jossa jokainen osapuoli on tilanteen niin vaatiessa valmis tarkistamaan omia käsityksiään. Jos yksi osapuoli kuitenkin esiintyy julistajana ja käännyttäjänä, jolla on lopullinen ja ehdoton totuus hallussaan, voi pitää selvänä, että sillä puolen ei oikeita tiedemiehiä ole. (Tässä voin vain viitata siihen, mitä aiemmin kirjoitin itse­petoksen ulkoistamisesta.)

Sosiobiologinen tulkinta asianomaisesta artikkelista olisi helppo muotoilla, jos niin haluttaisiin tehdä: kirjoittajat pyrkivät vakuuttamaan laumaa erityisestä lisääntymis­kelpoisuudestaan ja kiinnittämään naaraiden huomiota esittämällä itsevarmoja väitteitä kiihdyttävistä asioista. Erityistä lisääntymis­kelpoisuutta voi kuitenkin teeskennellä vain rajallisen ajan.

 

 

ENGLISH ABSTRACT: A recent article claims to show that the origin of “butch” vs. “femme” lesbians is determined by the intrauterine hormonal conditions in mothers. This is an instance of so-called sociobiological research and it suffers from essential methodological problems. Not many lesbians can actually be labelled as either “butch” or “femme” — this is an instance of false dichotomy, and of research based upon stereotypes. Also access to homosexual subjects is distorted and biased because some people won’t admit their sexual orientation, sometimes not even to themselves. Poor science from small universities.

Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: