Tuhlaajapoika — aikansa lapsi

Olin nähnyt Veikko Aaltosen Tuhlaajapojan (1992) monta vuotta sitten, ja siitä oli jäänyt lähinnä epämieluisia muistikuvia. Elokuvassa asetetaan homoseksuaalinen turmelus ja heteroseksuaalinen auvo jyrkästi ja kömpelösti vastakkain, ja elokuvan viimeinen kohtaus pianoineen vaikuttaa melkeinpä kiusallisen osoittelevalta.

Restauroitu esitys

Elokuva esitettiin eilen YLE Teemalla digitaalisesti restauroituna HD-kopiona, joka oli tehty suoraan alkuperäisnegatiivista. Kuva olikin siisti ja vakaa mutta ei kovin terävä. Myös ääniraita oli restauroitu, mutta se oli monofoninen. Mauri Suménin musiikki on modernia ja haastavaa, paikoin kiinnostavaakin, mutta pienen studioyhtyeen sointi kuulosti melko tukkoiselta ja preparoidun pianon ääni halvalta. Voisi luulla, että vuonna 1992 studioäänitykset olisi tehty monikanavaisina. Vaikka en tätä elokuvaa enemmälti osaa arvostaa, on sinänsä hyvä, että TV-esityksiin valmistetaan kotimaisista elokuvista asianmukainen digitaalinen kopio.

Aikansa lapsi

Tuhlaajapoika vaikuttaa nykyisin vanhentuneelta ja kömpelöltä. Aki Kaurismäen tyylistä estetiikkaa on seurattu kuuliaisesti, mutta näyttelijöiden replikointi on hätäistä ja epäluontevaa; statistit vain pönöttävät paikoillaan. Elokuva kompastuu nimenomaan ohjaukseen ja käsikirjoitukseen (Iiro Küttner), ja se vaikuttaa pula-ajan tuotteelta. Tarinassa on lähdetty luomaan kunnianhimoista ”psykoanalyyttista seksi­jännäriä” ja on hyödynnetty totunnaista rakennekaavaa, mutta suurisuuntaiset kehykset korostavat ideoiden ohuutta ja tekijöiden asenteellisuutta ja kokemattomuutta. Samana vuonna oli tullut ensi-iltaan myös Paul Verhoevenin Basic Instinct – vaiston varassa, jonka rinnalla Tuhlaajapoika vaikuttaa varsin köykäiseltä.

Epäilemättä Tuhlaajapojan taustalla on 1990-luvun alun homoseksuaalisuusaiheisto, joka oli suomalaisessa julkisuudessa tuolloin uutta ja kiihottavaa. Ilppo Pohjolan dokumentti Daddy and the Muscle Academy oli saanut ensi-iltansa edellisenä syksynä ja Tom of Finlandin taide ensi kertaa tunkeutunut yleiseen julkisuuteen. Silti homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin yhä kielteisesti paitsi HIV-epidemian myös moraalisten asenteiden takia: taustalla oli kristinuskon vaikutusta sekä yksityisten ihmisten seksuaalista immaturiteettia. Siinä määrin kuin tuota aikaa muistan, aihe oli kyllä kaiken aikaa tapetilla muodossa tai toisessa. Syynä on tietenkin se, että itse kukin joutuu kehityksensä aikana ratkaisemaan, kuinka suhtautua omiin homoseksuaalisiin ja heteroseksuaalisiin yllykkeisiin, eivätkä suinkaan kaikki saavuta täyttä seksuaalista kypsyyttä (psykologisena ilmiönä), vaikka ehkä saavuttavatkin sukukypsyyden (biologisena ilmiönä).

Homokammoa?

Tuhlaajapoika ei ole Aaltosen ainut elokuva, jossa miesten keskinäiset seksitouhut ovat rappion ja kärsimyksen ilmiö, heteroseksuaalisuuden täydellinen irvikuva. Ehkä vieläkin vastenmielisemmin sama asetelma ilmenee hänen seuraavassa elokuvassaan Isä meidän (1993), jonka pääosassa nähdään jälleen Hannu Kivioja ja jossa Martti Katajiston näyttelijäntyö joutuu melkeinpä väärinkäytön kohteeksi.

Olisiko siis todettava, että Veikko Aaltonen ja Iiro Küttner ovat homovihaajia, 1990-luvun suomalaisen elokuvataiteen perussuomalaisia? Nähdäkseni sellainen moite­arvostelma menisi liian pitkälle — osuvampaa olisi todeta, että kyseiset henkilöt eivät ole täysin ymmärtäneet, mitä ovat olleet tekemässä. Ajan henki on vienyt heitä kuin litran mittaa.

He eivät ole kyenneet asettumaan homoseksuaalisten miesten asemaan eivätkä ole nähneet, että moinen olisi millään muotoa tarpeenkaan.

Kuten tiedämme, Los Angelesissa homoaktivistit häiritsivät Basic Instinctin kuvauksia mielenosoituksin. Samoin syin olisi Tuhlaajapojan kaltaisen elokuvan tuotantoa pitänyt vastustaa, mutta on mahdotonta kuvitella, että suomalaiset homoseksuaalit olisivat nousseet omilla kasvoillaan barrikadeille vuonna 1992 edes Helsingissä. Tuolloin he olivat vielä kummeksuttu, hämäräperäinen vähemmistö.

Ihailijoitakin riitti:

”Tuhlaajapojan käsikirjoitus on lahjakkaimpia, mitä suomalaisessa elo­kuvassa on koskaan päässyt kuvattavaksi. Mutta eteenpäin sitä on jalostanut Veikko Aaltosen tapaisen kyvyn ohjaustyö. Elokuva kertoo olennaisia asioita ihmisen psyykkisestä ja moraalisesta kehityksestä. Se yhdistää hämmästyttävällä tavalla psykoanalyyttisen teorian maan- ja elämän­läheiseen käytäntöön kummankaan puolen kärsimättä pilkunkaan vertaa. Elo­kuva ei ole teorian kuvitusta, ja sen ylärakenne pysyy puhtaana elämän kolhuista huolimatta.” — Velipekka Makkonen (Tiedonantaja 44/1992).

Juoni tutuilla raiteilla

Tuhlaajapojan päähenkilö Esa (Hannu Kivioja) on nuori, huono-onninen pikku­rikollinen, joka ei saa elämästä otetta ja joutuu rikollispiirienkin syrjimäksi. Yllättäen hänelle löytyy kuitenkin oma nišši: hän saa pahoinpidellä ihmisiä maksusta.

Toinen päähenkilö astuu näyttämölle: sadomasokistinen vankilapsykiatri Lindström (Esko Salminen) haluaa Esan kokonaan omaan käyttöönsä ja maksaa pahoin­pitely­palveluksista ruhtinaallisesti. Kahden miehen välille muodostuu erikois­laatuinen suhde, ja vähitellen mukaan tulee seksuaalisia sävyjä. Lindström haluaa ”masturboida” samalla kuin Esa ”läiskii” häntä, ja lopulta Esan on suoritettava myös masturbointi. Molemmilla kerroilla Esa vastustelee ensin voimakkaasti mutta suostuu yllättävän nopeasti noudattamaan isäntänsä toiveita.

Asiaan kuuluu, että molemmilla miehillä on ollut hankala isäsuhde, ja sitä analysoidaan kyökkipsykologisella tarkkuudella Korkeasaaressa.

Sattumalta Esa tutustuu Lauraan (Leea Klemola), jota on suojeltava aggressiiviselta miesystävältä Harrilta (Matti Onnismaa). Esa ja Laura alkavat seurustella, ja Esa haluaa eroon Lindströmistä, vaikka tämä haluaisi adoptoida hänet omaksi pojakseen. Laura avaa Esan silmät hankkimalla tälle silmälasit. Lauran seurassa Esa vaikuttaa kuohilaalta, joka on menettänyt maskuliinisen terhakkuutensa.

Lindström ei sulata hylkäystä vaan murhaa Esan tyttöystävän — mutta erehtyy henkilöstä ja tappaa väärän naisen. Esaa luullaan kuitenkin tekijäksi, ja hänet tuomitaan seitsemäksi vuodeksi vankilaan ja Lindström alkaa ”hoitaa” häntä työntämällä mustat dildot suuhun ja peräaukkoon. Pelastus koittaa viime hetkellä, kun rikosetsivä Salminen (Sulevi Peltola) tajuaa, että Esa onkin syytön.

Viimeisessä kohtauksessa Esa on päässyt vapauteen ja hän soittaa pianoa ystäväinsä ympäröimänä. Hirvittävä homoseksuaalisuuspainajainen on vihdoin lopullisesti takana!

Kiinnostava suunnitelma, kömpelö toteutus

Vaikka Tuhlaajapojassa saattaisi olla ainesta kiinnostavaksikin rikostarinaksi, elokuva kärsii kaiken aikaa kömpelöstä toteutuksesta. Käsikirjoittaja ei tunnu useinkaan ajatelleen, kuinka tarinan käänteet voitaisiin esittää luontevasti ja uskottavasti. — Eräässä kohtauksessa helsinkiläisten tyyneys on saavuttanut uskomattomat mitta­suhteet. Päihtynyt Esa lyö bussinkuljettajaa pistoolilla niin että tämä menettää tajuntansa. Bussi on puolillaan matkustajia, mutta kukaan ei hätkähdä väki­valtaa eikä asetta. Kaikki vain odottavat zombin kärsivällisyydellä, että bussi lähtisi.

Tapahtumat tuntuvat etenevän kaavamaisesti, ja henkilöiden sieluntilaa ja taustoja esitellään dialogissa väkinäisesti. On seurattu merkittävien teosten rakenne­ratkaisuja, mutta suurelliset tavoitteet kompastuvat töksähteleviin repliikkeihin. Mieli­sairas psykiatri on suomalaisessa viihteessä melko kulunut hahmo (vrt. Radio tulee hulluksi yms.).

Psykiatri on käytännöllisesti katsoen raiskaamassa sidottua potilasta, kun poliisit astuvat huoneeseen ratkaisevalla hetkellä. Lindströmin vastalauseet eivät tunnu osuvan aivan nappiin. Yhtäkkiä tuo viekas mies ei kykenekään tajuamaan, että peli on pelattu.

 ”Onko Esa täällä?”
 ”Tänne ei saa tulla. Täällä on hoito käynnissä.”
 ”Niinpä näkyy. Viekää, pojat, se ulos, ennen kuin minä teen sille jotakin.”
 ”Kesken ratkaisevassa vaiheessa olevaa normaalia psykiatrista hoito­toimen­pidettä! Tästä tulee Teille paljon hankaluuksia, Salminen!”
 ”Se katotaan sitten. — Esa, sä et ollut huoneessas.”

Rahtunen lohtua

Onko Tuhlaajapojassa loppujen lopuksi mitään hyvää? — Tuhlaajapoika kuuluu koti­maisen elokuvan lamakauteen, joka päättyi vuonna 1999, kun Häjyt saapui valko­kankaille. Voi sanoa, että Tuhlaajapoika piti yllä elokuvateknistä osaamista. Elo­kuva on kuvattu hienosti (Timo Salminen), ja lavasteet ja kuvaus­paikat ilmentävät huokealla tavalla köyhän ja rikkaan yhteis­kunta­kerrostuman eroa. Vuoden 1992 kaupunki­näkymiä on ikuistettu kiinnostavasti.

Monia tulevan kultakauden näyttelijöitä nähdään varhaisissa rooleissa (Leea Klemola, Markku Peltola, Sulevi Peltola ym.). Esko Salmisen näyttelijäntyö on Tuhlaajapojan merkittävintä antia. Hänellä on tässä elokuvassa hyvät hetkensä, jotka parhaimmillaan nostavat hänet Michael Douglasin tasolle (Basic Instinct, Behind the Candelabra). Hänen hahmonsa on viekas ja valpas ja pelottavan häiriintynyt. Hän tekee kaiken, mitä rajallinen käsikirjoitus sallii. Valitettavasti hänelle on kirjoitettu dialogia, joka ei istu uskottavasti psykiatrian erikoislääkärin suuhun, mutta hän käyttää ääntään harkitusti.

Elokuvassa on hauskat hetkensä, kun pikkurikolliset ryöstävät kioskia myymällä tavaraa. Markku Peltolan huumori ei aina ole väkinäistä. Toisaalta Salmisen ja kanslistin (Anja Pohjola) kohtaus on jo liian yritteliästä komediaa.

ENGLISH ABSTRACT: Yesterday I watched the Finnish movie The Prodigal Son (Tuhlaaja­poika) from 1992 on TV. I had seen it earlier and disliked it, and watching it again did not change my opinion. The movie depicts male homosexuality as the source of violence and evil, and heterosexuality as the haven of bliss. When compared with another “sex thriller” of that era, Basic Instinct, it is a very hollow product, suffering from clumsy screenplay and directing. The movie documents how homosexuality was seen in Finland in the early 1990s. However, the great Esko Salminen as the villain, a perverted psychiatrist, has his magnificent moments, and his acting rises to the level of Michael Douglas.