Siirry sisältöön

Kallonmittausoppi palasi yliopistoon?

Lesbot kahteen ruotuun

Cynthia Nixon ja Christine MarinoniHelsingin Sanomissa kerrottiin 5.9.2018 tiedesivulla näyttävästi uudenlaisesta ”lesboteoriasta”, jonka mukaan naisten homoseksuaalisuus johtuisi keskeisesti nimenomaan sikiöajan tapahtumista. Artikkeli ”A Life History Approach to the Female Sexual Orientation Spectrum” (Severi Luoto, Markus J. Rantala, Indrikis Kram) julkaistiin alun perin lehdessä Archives of Sexual Behavior.

Periaatteessa myönteistä on se, ettei tutkimuksessa pidetty homoseksuaalisuutta enää yhtenä kiinteänä ilmiönä vaan erotettiin hallitseva (butch) ja mukautuva lesbous (femme). Näin karkea jaottelu perustuu kuitenkin yhä vanhan­aikaisiin stereo­typioihin, jotka kuvittelevat, että homoseksuaalisissakin suhteissa toinen osa­puoli hoitaa ”avio­miehen” ja toinen ”vaimon” roolia. Tieteellistä tutkimusta ei kuitenkaan voida perustaa näin yksi­oikoiseen jaotteluun, vaan se olisi pitänyt problematisoida, koska se ei ilmeisestikään vastaa todellisuutta. Mitään yhtä tai kahta homoseksuaalisuutta ei ole, vaan on monenlaisia homoseksuaalisuuksia ja monenlaisia hetero­seksuaalisuuksia, joissa eroottisen kohteen suku­puoli on vain yksi lukuisista osa­tekijöistä ja kehityksen loppu­tuloksista.

Siksi tutkimuksen lähtökohdat sisältävät niin vakavia metodologisia ja tieto-opillisia ongelmia, ettei tuloksia voida pitää luotettavina, vaan kyse on hiekalle rakennetusta kortti­talosta, näennäis­tieteellisestä tutkimuksesta, joka perustuu stereotypioihin, toive­ajatteluun, yksi­oikoisiin tutkimus­asetelmiin ja tilastojen tarkoitus­hakuiseen käyttöön. Tutkijat eivät ole kyenneet tarkastelemaan kriittisesti omia ennakko­luulojaan eivätkä tausta­oletuksiaan, ja tämä on johtanut siihen, että tutkimus on alusta alkaen lähtenyt etenemään vinoutuneesti.

Tutkijat itse väittävät, että kun homoseksuaalisuus muka osoitetaan biologiseksi ilmiöksi (kuten vasenkätisyys), jolle yksilö ei mahda mitään, se lisää suvaitsevaisuutta. Rohkenen epäillä. Yhtä lailla voitaisiin ryhtyä selittämään esimerkiksi köyhyyttä tai orjuutta biologisesti ja väittää, ettei sille mahdeta mitään. Yhteiskuntatieteenä sosiobiologia on jotenkin litteää: se ottaa aina lähtökohdaksi status quon piittaamatta sen dynamiikasta ja synty­historiasta.

Kuinka sosiobiologia tutkii?

Artikkelin tutkimusmenetelmä edustaa 1970-luvulta periytyvää sosiobiologiaa, joka on ottanut uuden nimen ”evoluutiopsykologia”. Tieteessä sosiobiologian asema on kiistan­alainen, koska se korostaa perimän merkitystä yksi­puolisesti ja jättää lapsuus­kehityksen, persoonan ja kulttuurin huomiotta sekä soveltaa ihmis­lajiin muiden eläin­lajien tutkimus­tuloksia. Lisäksi sosiobiologit moittivat yhteis­kunta­tieteilijöitä ja väittävät näiden pitävän esimerkiksi seksuaalisuutta pelkkänä sosiaalisena konstruktiona.

Rotujen älykkyys on ollut tyypillinen sosiobiologinen tutkimuskohde. Tutkimuksessa on lähdetty siitä, että rotujen älykkyyserot ovat perinnöllisiä; afrikkalaiset eivät ole yhtä älykkäitä kuin muut. Tässä jätetään kuitenkin huomiooon ottamatta, kuinka esimerkiksi koulutus­mahdollisuudet vaikuttavat yksilön älykkyyden kehittymiseen. Afrikkalaisia on riistetty taloudellisesti, eikä kaikissa Afrikan maissa ole mahdollista järjestää kaikille mahdollisuutta läheskään yhtä kattavaan ja tasokkaaseen koulunkäyntiin kuin esimerkiksi Suomessa.

Siksi voidaan väittää, että todellisia älykkyyseroja rotujen välillä ei ole ja että jos afrikkalaisilla olisi mahdollisuus samanlaiseen koulunkäyntiin ja tiedolliseen kulttuuriin kuin meillä, ei tutkimus enää löytäisi olennaisia älykkyyseroja.

Suuntautuminen jatkumolla

Alfred Kinsey 1953Alfred Kinseystä lähtien on ymmärretty, että seksuaalinen suuntautuminen sijoittuu jatkumolle, jonka ääri­päissä ovat hetero- ja homoseksuaalisuus ja puolessa­välissä biseksuaalisuus. Jos jatkuvaa ilmiötä kuitenkin kohdellaan jaollisena ja korostetaan ääripäitä (butch–femme), epävarmuus kasautuu jokaisella päättely­askelella ja tämä jättää liikaa tilaa tutkijan toive­ajattelulle ja tarkoitus­hakuisille päätelmille.

Ylimalkaan ihminen on alun perin (lapsena) biseksuaalinen — sen vuoksi sekä homo­seksuaalisuuden että hetero­seksuaalisuuden yksilöllinen kehittyminen on tieteellinen ongelma, joka edellyttää selitystä. Lisäksi suuntautuminen saattaa muuttua elämän aikana.

Seksuaalisuutta ei pidetä sosiaalisena konstruktiona, mutta ihminen kehittyy seksuaaliseksi olennoksi ainoastaan vuoro­vaikutuksessa muiden kanssa. Ns. susi­lapsista on havaittu, ettei heille ole kehittynyt varsinaista, normaalia seksuaalisuutta, vaikka sosiobiologisten oletusten perusteella heille olisi ilmeisesti pitänyt kehittyä jonkinlainen oletus­arvoinen ”perus­seksuaalisuus”. Siksi voidaan perustellusti todeta, että seksuaalisuus on sosiaalisesti kanavoitunut ilmiö, eikä sen biologista, somaattista alku­perää kukaan yhteiskuntatieteilijä kiistä.

Älä kerro edes itsellesi

Mainitun tutkimusasetelman vakavin ongelma johtuu tietenkin siitä, ettei ihmisten tosiasiallisesta seksuaalisesta suuntautumisesta saada kyselyillä kovinkaan luotettavaa tietoa. Kaikki eivät halua avautua vento­vieraille tutkijoille yksityis­elämästään. Kohde­henkilöiden valikoitumisessa piilee siksi olennaisia vääristymiä, eikä tuloksia voida yleistää populaatioon siten kuin tutkijat esittävät.

Lisäksi kompensaation vaikutus jätetään huomiotta. Joku saattaa kavahtaa ja inhota omia homoseksuaalisia yllykkeitään ja korostaa omaa heteroseksuaalisuuttaan ja ehkä valehtelee asiasta jopa itselleen. Tutkimusaineistoa koottaessa hän solahtaa tietenkin heteroseksuaaliseen lokeroon, ja tämä vääristää aineistoa, jos kyseistä ihmistä olisi teorian perusteella pidettävä ”oikeastaan” homoseksuaalina.

Tutkimus etenee tarkoitushakuisesti: otetaan jokin kansanomainen uskomus — on muka ainoastaan kahdenlaisia lesboja — ja ryhdytään etsimään sille biologista selitystä, otetaan huomioon se, mikä tukee uskomusta, ja jätetään huomiotta kaikki, mikä on sen kanssa ristiriidassa. Samalla väitetään, että vain sosiobiologia voisi tarjota tutkimuskohteesta mitään tietoa, vaikka tutkijat eivät ole itse olleet minkäänlaisessa kosketuksessa kohdehenkilöihin. Kyse on tyypillisestä ”etätutkimuksesta”:

”Yksi todisti nojatuolissa istuen Jumalan olemassaolon,
toinen kirjoitti väitöskirjan Kristuksen kärsimyksistä.”
— Torsti Lehtinen.

Mistä tiede tunnetaan?

Toimittaja Tiina Tuppurainen kiinnitti tutkimusasetelman ongelmiin huomiota Helsingin Sanomien mielipidesivulla 10.9.2018 (”Stereotypioiden toistaminen vähemmistöistä on haitallista”), mutta vastauksessaan tutkijat väittivät 12.9.2018 itsevarmasti, ettei tällä ole vaikutusta, koska lähteitä oli yli 400 ja Tuppurainen viittasi vain neljän artikkelin ongelmiin.

Heidän asennoitumisensa osoittaa, etteivät he ymmärrä tieteellisen tutkimuksen luonteesta paljonkaan. Tieteessä ei ole keskeistä voittaminen tai käännyttäminen eikä omien käsitysten ajaminen vaan totuuden selvittäminen. Tieteellinen tutkimus on aina epävarmaa, ja hälytyskellojen pitäisi soida, kun yksioikoisia, yllättäviä tuloksia esitellään korskeasti, määrällisyys edellä. Nämä tutkijat eivät osoita varovaisuutta eivätkä nöyryyttä, josta esimerkiksi Ludwig Wittgenstein muistutti Nestroy-sitaatilla: ”Jokainen edistysaskel on vain puolet siitä miltä aluksi näyttää.”

Pidän Tuppuraisen mainitsemia ongelmia olennaisina ja vakavina. Hän kiinnittää huomiota lähtökohtaisiin vinoumiin, jotka rampauttavat Kramsin, Luodon ja Rantalan tutkimustuloksia kauttaaltaan. Professori Atte Korholan esittämä nykytieteen yleinen kritiikki Helsingin Sanomissa 6.10.2018 osuu mielestäni hyvin myös ”lesboteoriaan”:

”Aineistoja julkaistaan valikoidusti tai ne tunnetaan huonosti, koska tutkijat eivät ole itse osallistuneet aineistojen keräämiseen. Tuloksia ja niiden vaikuttavuutta liioitellaan.
   Julkaistavaksi valikoituu tutkimuksia, joissa saadaan tilastollisesti merkitseviä tuloksia. Niitä tuloksia, joissa ei havaita näyttöä tietystä vaikutuksesta, ei pidetä julkaisemisen arvoisina, vaikka ne saattaisivat kertoa todellisuudesta enemmän kuin tilastolliset näennäisyhteydet.”

Merta edemmäksi kalaan

Frenologiaa”Lesboteoria” edustaa näennäistiedettä, oman aikamme kallonmuoto-oppia, jossa yksilö pelkistetään elimistöönsä ja jossa persoonallisen kehitys­historian ja varhaisten kiintymys­suhteiden vaikutus sekä mentaalinen dynamiikka — sisäinen käyttäytyminen — jätetään huomiotta. Nyt vain ei mittailla kalloja vaan sormien pituuksia, mutta johto­päätökset muistuttavat taas honteloita, kalpeita perunan­ituja, jotka ovat pimeässä kellarissa hujahtaneet metrien mittaisiksi.

Sama koskee raskausajan tapahtumien vaikutusta: arvot ovat spekulatiivisia ja tulokset epävarmoja, koska mitään empiirisiä havaintoja ei ole raskausaikana de facto tehty — oletuksiin vain halutaan uskoa, jotta varhais­lapsuuden kokemuksille ei tarvitsisi antaa mitään merkitystä.

Kuka ei ymmärrä?

Sosiobiologista tutkimusta puolustellaan arvostelulta varsin huterasti, väittämällä ettei ihmis­tieteissä ymmärrettäisi evoluutiota: ”Yhteis­kunta­tieteilijöille ei ole opetettu evoluution perus­asioita: miten luonnon­valinta ja seksuaali­valinta toimivat. Siksi monet eivät pysty ymmärtämään artikkelia, jossa perustellaan käyttäytymis­piirteiden kehitystä evoluutio­mekanismien kautta”, väitti Anna Rotkirch. Hänen lausumansa ovat kuitenkin vähätteleviä ja jopa halventavia, sillä evoluution perus­asiat opetetaan koulussa ja ne ovat yleisesti tiedossa. Vakavammaksi ongelmaksi osoittautuu se, että luonnon­tieteilijät eivät tunne eivätkä ymmärrä käyttäytymis­tieteiden erityisiä metodologisia ongelmia eivätkä seksologian tutkimus­otetta vaan kuvittelevat ihmis­yksilöitä voitavan tutkia kuin mitä tahansa elottomia esineitä tai ei-yksilöllisiä eläimiä — kuin metri­tavaraa. He kohtelevat persoonallista yksilöä kuin luontoa ja luontoa kuin persoonallista yksilöä, ja tämä johtaa lepsuun päättelyyn, jossa noukitaan rusinat kaikista pullista. Luonnon­tieteilijöiltähän ei Suomen yliopistoissa edellytetä mitään tieteen­filosofian perusopintoja edes tutkija­koulutus­tasolla, toisin kuin humanisteilta.

Ensinnäkin kyseisiä tutkijoita voidaan moittia siitä, etteivät he itse käsitä luonnon­valinnan vaikutus­mekanismeja vaan käytännössä kuvaavat evoluutiota, kuin kyse olisi ns. älykkäästä suunnittelusta (Intelligent Design), toimijasta jolla on erityisiä tavoitteita ja joka järjestäisi asiat jotakin (lisääntymistä) varten. Evoluutiosta itsestään on tullut ”Luoja”, joka voi kutsua asioita olemattomuudesta (esimerkiksi kielen), koska ne hyödyttävät lisääntymis­kelpoisuutta ilmaannuttuaan maailmaan. He eivät ymmärrä, että seurauksia ei voida käyttää selityksinä kuin ihmis­tieteissä, vaan kärsivät yhä jonkinlaisesta animismin paino­lastista. He eivät osaa tai viitsi muotoilla tutkimus­hypoteesejaan siten, että ne eivät vetoaisi tulevaisuuteen teleologisella tavalla.

Toisekseen he eivät ymmärrä todennäköisyyden luonnetta kompleksisissa järjestelmissä, joissa yhden alkuarvon pieni muutos saattaa vaikuttaa loppu­tulokseen ennakoimattomalla tavalla ja joskus odottamattoman suuressa määrin. He näyttävät ajattelevan musta­valkoisesti, mekaanisesti, joko–tai-asetelman mukaan, vaikka elollisessa luonnossa toden­näköisyydet ovat asteittaisia. Ihmis­yksilön kaltainen itse­refleksiivinen järjestelmä tuo tilanteeseen vielä omat vaikeutensa.

Kolmanneksi nämä tutkijat eivät esitä mitään järkeviä vaikutus­mekanismeja. Millä tavoin jokin geeni tai hormoni tarkkaan ottaen määrää käyttäytymis­piirteitä — esimerkiksi sen, että asian­osainen vääjäämättä kiinnostuu eroottisesti oman sukupuolensa edustajista? Miksi muiden ihmisten käytös, jolle ihminen on koko elämänsä ajan altistunut, ei vaikuttaisi mitenkään?

Neljänneksi kyseiset tutkijat ymmärtävät homoseksuaalisuutta ainoastaan pinta­puolisesti ja stereo­typioiden varassa. Heillä ei ole ollut mitään oma­kohtaista kosketusta homoseksuaalisiin naisiin, vaan he nojaavat luottavaisesti muiden keräämiin aineistoihin eivätkä arvioi riittävän kriittisesti sitä, voivatko alku­peräis­aineistojen mahdolliset virheet tai vinoumat kasautua tai vääristää heidän omia teoretisoituja johtopäätöksiään.

Tutkijat eivät myöskään osaa selittää, mistä homoviha johtuu. Jos homoseksuaalisuus on heidän mukaansa evoluution tuotos, miksi homoseksuaaleja sitten solvataan kouluissa, suljetaan vankiloihin tai jopa poltetaan roviolla? He väittävät, että heidän ”tutkimus­tuloksensa” lisäisivät suvaitsevaisuutta, mutta kuten seuraava kuva osoittaa, he itse kuvaavat lesboja apinoiksi:

Natsi-Saksassa olisi käytetty rottia…

Onko ennustusvoimaa?

Sosiobiologia tarjoaa näennäisymmärrystä, niin kuin esimerkiksi grafologia, koska ihmiset haluavat ymmärtää itseään, mutta mitään ennustus­voimaa sillä ei ole. Kuvitellaan, että kyseisille tutkijoille annettaisiin anonyymeja kudos­näytteitä ja heidän olisi tunnistettava joukosta homoseksuaalit. He osunevat yhtä toden­näköisesti oikeaan kuin arvaamalla voi osua.

Jos he kuitenkin esittävät, että jonkin kudosnäytteen antama tieto on oikea (”A on homoseksuaali”) ja asianomaisen itsensä lausuma väärä (”Olen heteroseksuaali”), syntyy kiehtova paradoksi: tutkimus nojautuu siihen, että ihmiset ovat puhuneet riittävän usein totta itselleen ja muille, ja sellaisen oletuksen pohjalta väitetään, että joku ei nyt puhu totta.

Kokonaan problematisoimatta jää myös tiedon tai luulon vaikutus kehitykseen. Oletetaan, että kudos­näytteen perusteella vasta­syntyneen vanhemmille voitaisiin tulevaisuudessa kertoa: ”Lapsestanne kasvaa lesbo, ja tämä on tieteellisesti todistettu! Kukaan ei mahda mitään!” Voisiko tällainen luulo ohjata vanhempia kohtelemaan lasta siten, että hänestä todellakin kasvaa ”seksuaalisesti poikkeava” ja väitteestä tulee itsensä toteuttava ennuste?

Ajatuskoetta voitaisiin kehitellä pitemmällekin, kuten Brasilian poikien lukijat huomaavat. Kuvitellaan, että jollain ihme­keinolla voisimme tulevaisuudessa kloonata Wolfgang Amadeus Mozartin ja Adolf Hitlerin. Syntyy suuri joukko lapsia, jotka ovat somaattisesti identtisiä, osa Mozartin ja osa Hitlerin kanssa. Osalle vanhemmista ja lapsista kerrottaisiin, että nämä ovat Mozartin tai Hitlerin klooneja, osalle ei. Miten tieto tai tietämättömyys vaikuttaisi siihen, miten lapsia kohdellaan ja mitä heistä kasvaa? Tulisiko kaikista tai kenestäkään uusia pikku-Mozarteja tai pikku-Hitlereitä? Miltä tuntuisi olla ihminen, jonka soomasta esitetään pitkälle meneviä väitteitä?

Tieteellistä vilppiä?

Tuskin voidaan kuitenkaan väittää, että ”lesboteorian” tapaiset tutkimukset edustaisivat nimenomaan tieteellistä vilppiä tyyliin Paolo Macchiarini. Enemmänkin niissä on kyse lepsusta ajattelusta ja kritiikittömästä intoilusta — halutaan kuulua jännittävään lahkoon ja halutaan erottua hätkähdyttävillä tuloksilla. Kuten professori Korhola huomautti, tutkimus­rahoituksesta käydään ankaraa kilpailua, joka johtaa lyhyt­jänteiseen huomio­hakuisuuteen ja rapauttaa tiedettä. Varsinkin pikku­yli­opistojen (Turun, Tarton, Aucklandin) on erotuttava massasta hinnalla millä hyvänsä.

Vaikka jossakin tutkimuksessa ei suhtauduta faktoihin kriittisesti eikä tarkasti, sitä voidaan nimittää vilpiksi vain siinä määrin kuin itse­petos ja itse­tehostus ovat vilppiä. Sellaisen tutkimuksen väitteet kertovat enemmän esittäjästään kuin tutkimuksen kohteesta, mutta tutkija itse ei sitä oivalla.

Jos joku uskoo vilpittömästi, että esimerkiksi astrologia on totta, hän ei valehtele mainostaessaan astrologiaa. Hän voi myös vedota siihen, että astrologisissakin lasku­toimituksissa noudatetaan tarkasti matematiikan ja tilasto­tieteen sääntöjä. Silti astrologiaa voidaan perustellusti nimittää vale- tai näennäis­tieteeksi, koska sen lähtö­oletukset eivät ole järkeviä.

Vilpistä on kyse silloin, kun joku esittää tietensä totuuden­vastaisen lausuman.

Jokainen meistä on altis itsepetokselle, ja itse kullakin on oma sokea pisteensä. Todellisuus on kaaosta, ja ihmiset koettavat verhota sitä mieluisilla illuusioilla. Tieteen alalla on erityisen tärkeää suhtautua kriittisesti itse­petoksen — myös kollektiivisen itse­petoksen — mahdollisuuteen; illuusioita on purettava eikä pönkitettävä. Paras suoja sokeutta vastaan on tiede­yhteisön avoin ja julkinen keskustelu, jossa jokainen osapuoli on tilanteen niin vaatiessa valmis tarkistamaan omia käsityksiään. Jos yksi osapuoli kuitenkin esiintyy julistajana ja käännyttäjänä, jolla on lopullinen ja ehdoton totuus hallussaan, voi pitää selvänä, että sillä puolen ei oikeita tiedemiehiä ole. (Tässä voin vain viitata siihen, mitä aiemmin kirjoitin itse­petoksen ulkoistamisesta.)

Sosiobiologiaa, yes Sir!Sosiobiologinen tulkinta asianomaisesta artikkelista olisi helppo muotoilla, jos niin haluttaisiin tehdä: kirjoittajat pyrkivät vakuuttamaan laumaa erityisestä lisääntymis­kelpoisuudestaan ja kiinnittämään naaraiden huomiota esittämällä itsevarmoja väitteitä kiihdyttävistä asioista. Erityistä lisääntymis­kelpoisuutta voi kuitenkin teeskennellä vain rajallisen ajan.

 

 

ENGLISH ABSTRACT: A recent article claims to show that the origin of “butch” vs. “femme” lesbians is determined by the intrauterine hormonal conditions in mothers. This is an instance of so-called sociobiological research and it suffers from essential methodological problems. Not many lesbians can actually be labelled as either “butch” or “femme” — this is an instance of false dichotomy, and of research based upon stereotypes. Also access to homosexual subjects is distorted and biased because some people won’t admit their sexual orientation, sometimes not even to themselves. Poor science from small universities.

Puhdasta rahaa kaverien taskuissa

PankkiViime aikoina on kohistu siitä, kuinka Sampo-pankin Viron-yksikössä on mahdollisesti pesty venäläisten rahoja. Jeren ja Jusan seikkailujen lukijoille tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Jo romaani­sarjan toisessa osassa vuodelta 2012 Jere rohkeni ihmetellä poliisilaitoksella: ”Jos Danske Sampo pesee Venäjän mafian rahoja, niin miksi te viranomaiset ette tee mitään?”

En halua lähemmin yksilöidä, mistä tuollainen tiedonmuru on peräisin, koska en halua ”kuolla epäselvissä olosuhteissa”. Huomautan myös, ettei mitään konkreettista rikosta ole vielä todettu. Helsingin Sanomien mukaan osa rahaliikenteestä on liittynyt ”tunnettuihin kansainvälisiin rahanpesu- ja lahjontavyyhteihin, muun muassa niin sanottuihin Venäjän rahanpesuautomaattiin ja Azerbaidžanin rahanpesuautomaattiin”, ja tutkijoita on uhkailtu.

Venäjää käy sääliksi. Kyseinen valtakunta on toistuvasti joutunut konnien kynsiin: Romanovit, bolševikit ja Putinin piiri ovat vuorollaan kaapanneet valtiokoneiston haltuunsa ja lypsäneet kansalta rahaa itselleen. Kansa on aivopesty uskomaan, että niin kuuluu ollakin. Seuraavalle ”tsaarille” on jo yhteiskuntapoliittinen asema valmiiksi pedattuna — tarvitsee vain kahmaista valta itselleen, kunhan V. V. Putinista aika jättää.

Erityistä toivoa ei ole näköpiirissä. Nuoriso on kyllä aktivoitunut, mutta Aleksei Navalnyissa on hiukan arveluttavia piirteitä. Kuten historia on osoittanut, kiihkeistä vapaustaistelijoista saattaa tulla kiihkeitä despootteja ja kansa joutuu ojasta allikkoon.

Nämä despootit ovat sellaisia tahmatassuja, että kun he ovat saaneet kouransa yhteiseen pipari­astiaan, sitä ei enää saada sieltä ulos. Jos heidän taloudellisia väärin­käytöksiään koetetaan tutkia tai peräti estää, se tietää hengen­menoa.

Jokerit 2017Helsingin Sanomien syyskuun Kuukausi­liitteessä selostettiin jää­kiekko­joukkue Jokereiden rahoitusta ja V. V. Putinin omaisuutta. Ilmeisesti Putin säilyttää omia rahojaan kavereidensa taskuissa ja ostattaa itselleen kaikkea kivaa näiden kautta. Nyt olisi kiinnostavaa tietää, onko hänen rahojaan esimerkiksi Björn Wahlroosin tai jopa Harry Harkimon — täkäläisen Donald Trumpin — taskuissa. Harkimon venäläiset Jokeri-bisnekset ovat minusta tuntuneet varsin epämiellyttäviltä; niissä on menty lompakko edellä. No, raha ei haise, ei edes likainen raha.

Mainittua rahanpesua on epäilty tapahtuneen Virossa. Tämä havainnollistaa menettelyä, jota Jeren ja Jusan seikkailuissa käytetään: ”demokratian sairauksia” on koottu eri puolilta maailmaa — Unkarista, Venäjältä, Iranista — Suomeen, koska oikeuden­mukaisessa maassa ne erottuvat selvästi. Lukijat voivat miettiä, onko Suomi todellakin etenemässä sellaiseen suuntaan ja haluammeko sitä.

P. S. Romaanisarjan neljännestä osasta Jere ja isku kaupungin sydämeen on nyt valmiina yli puolet. (Kirjassa viitataan Sergei Magnitskiin.) Vaikka Jerellä menee taas lujaa, on kirjoittaminen edennyt hitaasti muiden työkiireiden takia, mutta toivottavasti joskus tulee valmista.

 

ENGLISH ABSTRACT: There has been a recent Scandal in Denmark, as the biggest bank in the country was apparently laundering money — possibly that of the Russian maffia — through its Estonian branch. I alluded to such activity already in my novel Jere Must Talk, first published in 2012. As Helsingin Sanomat put it recently, Vladimir Putin keeps his money in the pockets of his friends. Hopefully there aren’t any Finns among those friends, although the situation with the ice hockey team Jokerit looks suspicious.

Kanadalainen maalaispainajainen

kansiXavier Dolanin Tom à la ferme (2013) edustaa tämän vuosikymmenen kanadalaista queer-elokuvaa. Dolan (s. 1989) on jo noussut kansain­välisestikin merkittäväksi elo­kuvan­tekijäksi. Tom à la ferme on hänen neljäs elo­kuvansa, ja lisää on jo tullut, muun muassa Cannesissa 2016 palkittu Juste la fin du monde. Hänen elo­kuviaan leimaa tietty tinkimättömyys ja raadollisuus, ja homoseksuaalisuudella on keskeinen osa Tomin tarinassa. Suomessa jotain samantapaista on ehkä tehnyt Janne Saarakkala, jonka näytelmässä Cape Town (1998) poikarakkaus (ja sen salailu) esiintyy traagisessa valossa.

Tomin (Xavier Dolan) poikaystävä Guillaume on kuollut 25-vuotiaana ilmeisesti jonkin­laisessa onnettomuudessa. Tom lähtee Montrealista maaseudulle Guillaumen hautajaisiin ja päätyy keskelle oma­laatuista maalais­painajaista. Kotitilalla Guillaumen homoseksuaalisuudesta ei tiedetä mitään, eikä Tom saa kerrottua äidille Agathelle (Lise Roy), että hän oli Guillaumen mies, vaan häntä pidetään työtovereiden edustajana, joka on tullut puhumaan hautajaisissa.

kuvakuva

Yllätyksenä Tomille tulee, että Guillaumella on veli Francis (Pierre-Yves Cardinal). Tälle on erittäin tärkeää, että Guillaumesta pidetään yllä heteroseksuaalista kuvitelmaa, ja hän uhkaa Tomia väkivallalla. Äidille ei saa kertoa, vaan tämän pitää luulla, että pojalla oli Montrealissa tyttöystävä Sarah (Evelyne Brochu).

Tunnelmaltaan elokuva on varsin kaukana esimerkiksi komediasta Arvoituksia arkussa (2007), jossa hupia revittiin siitä, kuinka perheenisän ”ystäväksi” paljastuu kääpiö…

Veljen väkivaltaisuus ajaa Tomin ensin pakosalle, mutta koska hän unohti matka­tavaransa, hän päättää ottaa härkää sarvista ja palaa maa­tilalle. Hän joutuu maa­töihin veljen avuksi eikä pysty lähtemään pois. Ikään kuin silmiemme edessä suur­kaupunkilainen mainos­suunnittelija muuttuu maa­tilan renki­pojaksi. Paikallisten asukkaiden puheista ilmenee, että Longchampsin perhettä oudoksutaan paikka­kunnalla, mutta epäselväksi jää, mikä siihen oikein on johtanut.

kuvakuva

Francisin käytös muuttuu yhä demonisemmaksi ja uhkaavammaksi. Hänellä ei ole tyttöystävää, ja hänen suuntautumisensa alkaa vaikuttaa epäselvältä — ikään kuin hän rakastaisi Tomia jonkinlaisella väkivaltaisella ja itseinhoisella tavalla eikä Tom pystyisi vastustamaan hänen vahvaa tahtoaan.

Tom kutsuu pahaa-aavistamattoman Sarahin Montrealista, ja tämä koettaa esittää äidille Guillaumen tyttöystävää. Tilanne kuitenkin kärjistyy niin että hän päättää lähteä saman tien takaisin kaupunkiin.

Lopulta Tom saa tietää, miksi perhettä vieroksutaan. Useita vuosia aikaisemmin Francis oli repinyt paljain käsin kasvot auki eräältä nuorukaiselta, joka oli ilmeisesti ihastunut nuoreen Guillaumeen. Nyt Tom päättää lopulta lähteä takaisin Montrealiin ja varastaa Francisin auton.

kuvakuva

Tom à la ferme kuvaa ihmisten neuvottomuutta tuskallisessa tilanteessa, valheiden ja esittämisen verkossa. Kaikilla henkilöillä on ongelmansa, ja jää avoimeksi, paljonko äiti todellisuudessa ymmärtää tilanteesta ja näkeekö hän olevansa Francisin armoilla. Tämä psykologinen trilleri kuvaa tilannetta, johon Suomenkin syrjäseuduilla saattaa vielä törmätä. — Dolanille on ominaista kuvasuhteen manipulointi: uhkaavassa tilanteessa kuva kapenee pystysuunnassa.

Dolanin elokuvia ei juuri ole julkaistu Suomessa teräväpiirtona. Tämä arvio perustuu brittiläiseen blu-rayhin, jonka laatu on kohtalaisen hyvä. Englanninkielinen tekstitys on kuitenkin poltettu kuvaan, eikä lisämateriaalia ole kuin teatteritraileri (1:56).

kuvakuva

 

Tom at the Farm (Tom à la ferme)
Directed by Xavier Dolan
© 2013 MK2 Productions
Blu-ray (aluekoodi ABC)
Video: 1.85:1 (MPEG-4 1080p24)
Ääni: Ranska DTS-HD Master Audio 5.1, Ranska PCM 2.0 stereo
Tekstitys: englanti
Kesto: 103:01
Network Releasing 7957066 (2014)
EAN 5027626706647

 

Teknistä tietoa levystä:

kuva

Disc Title: TOM_AT_THE_FARM
Disc Size: 19 957 441 254 bytes
Protection: AACS
AACS MKB version: 47
BD-Java: No
Playlist: 00001.MPLS
Size: 19 071 725 568 bytes
Length: 1:43:01.250
Total Bitrate: 24,68 Mbps
Video: MPEG-4 AVC Video / 19723 kbps / 1080p / 24 fps / 16:9 / High Profile 4.1
Audio: English / DTS-HD Master Audio / 5.1 / 48 kHz / 1868 kbps / 16-bit (DTS Core: 5.1 / 48 kHz / 1509 kbps / 16-bit)
Audio: English / LPCM Audio / 2.0 / 48 kHz / 1536 kbps / 16-bit

 

ENGLISH ABSTRACT: Xavier Dolan’s Tom at the Farm (2013) avoids the laughs of Death at a Funeral. Instead this is a psychological thriller about a young man Tom (Xavier Dolan) who has lost his boyfriend and travels to the countryside to attend to the funeral. The family doesn’t know and won’t know that their boy had been a homosexual. Menacing situations follow and an odd, tense relationship and dependency is formed between Tom and Francis (Pierre-Yves Cardinal), the late boyfriend’s brother. An impressive story, Tom at the Farm depicts people at difficult situations.

London Spy — Finnish HDTV vs. British DVD

The British spy series London Spy is currently broadcasting on Finnish TV (Yle TV2) in HD resolution. For home video, the series has only been released on DVD in SD. Now we have an opportunity to compare the image quality between an HDTV broadcast and the British PAL DVD release by Universal Studios.

Finnish residents can also download the episodes from YLE Areena service within 30 days, but the quality is not as high as in the broadcast version. A downloaded episode file is about 1.8 GB, but a HDTV recording of an episode is almost 3.5 GB.

Both DVD and HDTV version have only Dolby Digital 2.0 surround audio.

There is a wonderful difference in image quality. The resolution is much better in HDTV, showing a lot of detail.

A selection of screenshots from the two first episodes is presented below. Click on the images to view them in full resolution. (DVD is 1024 × 576, HDTV is 1920 × 1080.)

1.
Universal Studios DVD:
image

Yleisradio HDTV:
image

2.
Universal Studios DVD:
image

Yleisradio HDTV:
image

3.
Universal Studios DVD:
image

Yleisradio HDTV:
image

4.
Universal Studios DVD:
image

Yleisradio HDTV:
image

5.
Universal Studios DVD:
image

Yleisradio HDTV:
image

6.
Universal Studios DVD:
image

Yleisradio HDTV:
image

7.
Universal Studios DVD:
image

Yleisradio HDTV:
image

8.
Universal Studios DVD (with a subtitle sample):
image

Yleisradio HDTV:
image

As one can see, a Blu-ray edition of London Spy would be much desired. The show would really benefit from a sharper and clearer image quality.

SUOMENKIELINEN TIIVISTELMÄ: Televisiosarjaa London Spy alettiin viime viikolla esittää Yleisradion TV2:ssa, ja sarja on katsottavissa 30 päivän ajan myös YLE Areenassa. Yleisradio esittää sarjaa teräväpiirtona, ja kuvanlaatu on huomattavasti terävämpi kuin brittiläisessä DVD:ssä. Sarja kannattaa ottaa talteen HD:nä suomen- tai ruotsinkielisin tekstityksin.

Teenage Kicks — pintakiiltoa Australiasta

kansi Draamaelokuva Teenage Kicks (2016) edustaa australialaista tuotantoa. Tarinan päähenkilö Miklós (Miles Szanto) on unkarilaisten siirtolaisten lapsi, ja perheessä on jännitteitä. Isoveli Tomi (Nadim Kobeissi) on aina ollut pojista suositumpi, ja Miklósin biologinen isä on itse asiassa hänen setänsä.

Elokuvan lähtökohtana on ohjaaja Craig Borehamin lyhytelokuva Drowning vuodelta 2009. Siinäkin pääroolissa nähtiin Miles Szanto.

Tarina lähtee liikkeelle tragediasta: Tomi kuolee onnettomuudessa, joka pohjimmiltaan on Miklósin syytä. Tämän on nyt koetettava täyttää aukko, jonka mieluisamman pojan kuolema on perheeseen tehnyt. Tomilta jäi morsian Shari, joka on viimeisillään raskaana.

Miklósin oli tarkoitus lähteä maailmalle parhaan ystävänsä Danin (Daniel Webber) kanssa, kun hän täyttää 17 vuotta. Koulussa hän ei viihdy, ei myöskään setä-isänsä rautakaupassa. Miklós on ihastunut Daniin, mutta Dan pitää enemmänkin tytöistä ja tapailee rikkaan perheen tytärtä Phaedraa (Charlotte Best). Miklós roikkuu mukana kolmantena pyöränä.

kuvakuva

Kun Miklós tunnustaa lopulta rakkautensa Danille, tämä raiskaa Miklósin ja lähtee yksinään maailmalle, ja Miklós jää huolehtimaan veljensä morsiamesta. Ilmeisesti hän koettaa hyvittää syyllisyyttään.

Teenage Kicks tuntuu olevan pelkkää pintaa, näennäiseroottinen draama, joka ei johda minnekään. Toisin kuin esimerkiksi Tan Lines, tämä tuntuu ottavan itsensä liian vakavasti.

Tarinan uskottavuus kärsii olennaisesti siitä, että päähenkilöt Miklós ja Dan eivät näytä 16-vuotiailta vaan 30-vuotiailta. Craig Borehamin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva jää ärsyttävällä tavalla avoimeksi, tyhjäksi. Elokuvan seuraamista vaikeuttaa sekin, ettei brittiläisessä DVD:ssä ole tekstitystä eikä aivan kaikesta dialogista saa selvää. DVD:n kuvanlaatu sinänsä on hyvä ja terävä; bittivirran taso on korkeahko, noin 9 Mbps.

kuvakuva

DVD:n taustamateriaalina on Borehamin ja Szanton kommenttiraita sekä kaksi Borehamin lyhytelokuvaa: Transient ja Ostia: La notte finale. Jälkimmäistä katsoessa tajuaa yhtäkkiä, että se on kertovinaan Pier Paolo Pasolinin murhasta — makaaberi sepite. Lisäksi mukana on kaksi pienoisdokumenttia (”Red Carpet” ja ”Going Indie”, kumpikin alle 3 minuuttia) sekä teatteritraileri

 

Teenage Kicks (2016)
Ohjaus Craig Boreham
© 2017 Bounty Films
Iso-Britannia (DVD-levyn aluekoodi R0)
Ääni: englanti Dolby Digital 2.0 stereo
Tekstitys: —
Kesto: 96:21 (25 fps)
Kuvasuhde: 1.70:1 (anamorfinen PAL)
EAN 5060496450203

 

ENGLISH ABSTRACT: The Australian film Teenage Kicks (2016) is marketed as a gay feature about 16-year-old guys, but it is a shallow, pseudoerotic story in which the actors look more like 30-year-olds.

kuvakuva