Mitä tehdä perussuomalaisten kanssa?
Minun mielestäni kaikki perussuomalaiset pitäisi tappaa ja heistä pitäisi tehdä saippuaa ja lampunvarjostimia.
(Kai ymmärsitte, että tämä oli ”täyttä pakinaa ja satiiria, jossa hyväntahtoisesti ja hauskasti ruoditaan yhteiskunnassa vallitsevaa hysteeristä ilmapiiriä”. Tämä on erittäin hyvää ja korkealaatuista mustaa huumoria, koska minä niin olen päättänyt. Odottelen kirjallisuuspalkintoja.)
Perussuomalaiset tuntuvat olevan lahjatonta takarivin porukkaa, joka kykenee vain naureskelemaan muille – esimerkiksi niille, jotka puhuvat ”hassua” murretta – ja häiritsemään oppituntia. Omana kouluaikanani heistä käytettiin luonnehdintaa ”vähän töhö”. Teuvo Hakkarainen on jo ymmärtänyt hakeutua hoitoon, ja samaa voisi suositella eräille muillekin töhöille.
Yleisohjeena voisi todeta, että kaikkiin perussuomalaisten lausumiin pitää vastedes suhtautua lähtökohtaisesti vitsinä – myös heidän säätämiinsä lakeihin.
Uskottavuus on vaikea saavuttaa, mutta sen menettää helposti.
Hahmojen taustaa
Romaanisarjaa Jeren ja Jusan seikkailut kirjoittaessani olen välillä miettinyt, kuka sopisi esittämään tiettyä henkilöä, ja muutamat keskeiset hahmot pohjautuvat ulkoisesti näyttelijöihin tai muihin kuuluisuuksiin. Tämä on auttanut minua tekemään romaanihenkilöistä koherentteja, mutta lukijan kannalta voi olla yhdentekevää, keneen joku hahmo perustuu. Jos Jeren ja Jusan seikkailuista tehtäisiin elokuva (mikä ei käytännön syistä ole mahdollista), niin minulla on omat suosikkini tiettyihin rooleihin.
”Hahmotaustoitus” tuli taas mieleeni, kun luin eilisestä Metro-lehdestä näyttelijä Heli Sutelan haastattelua. Sutela kaipaili pääroolia elokuvasta. Hänet ja Minna Koskela tunnetaan erityisesti Kumman kaa -sarjasta, joka kuuluu suosikkeihini.
Äiti
Jeren ja Nikon äiti on mielikuvituksessani pitkälti Heli Sutelan näköinen hahmo: yksinhuoltajaäiti ja pankkivirkailija, joka joutuu kasvattamaan kahta hyvin haasteellista veljestä. Siinä roolissa tarvitaan hurttia huumorintajua, johon Sutela loistavana komediennena pystyisi.
Catharina von Wespstrand
Kun ajattelin Sutelan ja Koskelan yhteistyötä, niin voisi itse asiassa olla osuvaa, että Minna Koskela esiintyisi Catharina von Wespstrandin roolissa. Olen kuvitellut Wespstrandin ”rikkaaksi tyttörukaksi”, Mervi Tapolan kaltaiseksi perijättäreksi, jonka epäonnisilla miessuhteilla iltapäivälehdet ovat vuosikausia retostelleet; hän on ainakin yhtä rikas kuin Björn Wahlroos. Nyt hän on napannut itselleen perheenisän, joka hoiti pankissa hänen raha-asioitaan, ja elämä kukoistaa naistenlehtien sivuilla.
Reino Carpelan
Toisessa ja kolmannessa romaanissa keskeisiin sivuhenkilöihin kuuluu Reino Carpelan. (Hän vilahti jo ensimmäisessä romaanissa, mutta tämä paljastuu vasta viidennessä osassa.) Hänen esikuvanaan on ollut ruotsalainen TV-toimittaja Mats Knutsson. En tiedä ketään muuta, joka olisi kaiken aikaa niin ”äärimmäisen skarppi” ja oikeamielinen.
Vanha nainen
Viidennessä romaanissa esiintyvä vanha nainen ei voisi olla kukaan muu kuin Seela Sella. Vanha nainen puuttuu tapahtumiin juuri silloin kun Suomi on suurimmassa vaarassa. Hänen hahmonsa edustaa kohtalon johdatusta ja kaikkia esivanhempiamme, jotka ovat Suomen itsenäisyyttä rakentaneet. Hädän hetkellä he eivät hylkää lapsiaan, vaikka me olemme kovin kiittämättömiä olleet.
Jere
Tuore teinitähti Robin, 13, vastaa ulkoiselta olemukseltaan pitkälti sitä, millaiseksi olen kuvitellut päähenkilö Jeren. Romaanisarjan alussa Jere on söpö teinipoika, mutta hän ei ole vielä itse välttämättä tajunnut omaa suloisuuttaan. Vähitellen hänestä kasvaa rohkea leijona, joka raatelee viholliset, kuten kolmannessa kirjassa tapahtuu. Jere on taistelija, ja hänellä on kaikki mitä kuninkaalta vaaditaan. Tosin kasvukivutkin ovat kuninkaallisia.
Niko
Jere edustaa sitä, mitä näin jälkikäteen ajatellen olisin halunnut teini-ikäisenä olla. Pikkuveli Niko puolestaan edustaa sitä, mitä todellisuudessa olin: kirjatoukka ja rasittava tietäjä.
Jatko
Työkiireiden takia romaanisarjan kirjoittaminen on viivästynyt kohtuuttomasti. Jatkoa on tulossa, mutta toistaiseksi sitä joudutaan odottamaan.
ENGLISH ABSTRACT: Background for some of the characters in my novel series is provided: they are partially based upon well-known actors or other known figures, even upon myself.
Helsingin Sanomissa haastateltiin eilen (7.10.2011) Joakim Ståhlstedtia, 17-vuotiasta vihtiläistä nuorukaista, joka on kirjoittanut omakustanneromaanin Laiton tunne. Romaanin juoni sijoittuu lehden mukaan tulevaisuuteen, jossa Suomi on diktatuuri. ”Valtaa pitää äärikonservatiivinen puolue, ja maassa on tiukat säännöt: esimerkiksi alle 18-vuotiaat eivät saa seurustella.” Romaani on suunnattu nuorille lukijoille.
Tunnen romaania vain lehtiuutisen perusteella, mutta lähtökohta on kiinnostava.
Aihe saattaa vaikuttaa tutulta niistä, jotka ovat tutustuneet omaan romaaniini Jere miesten matkassa. Asetelma on siinä samantyyppinen — lähitulevaisuudessa Suomi on diktatuuri —, mutta itse olen keskittynyt aiheeseen, joka on jokaisessa yhteiskunnassa kielletty: nuoren pojan ja aikuisen miehen rakkaussuhteeseen.
Romaanisarjassani seurataan, kuinka väärennetty vaalitulos vaikuttaa yhteiskuntaan. Ihmiset joutuvat arkielämässään vähitellen niin ahtaalle, ettei politiikan muuttamiseen riitä voimia. Oikean vaalituloksen olemassaolosta kuitenkin huhutaan.
Toinen osa aloitettu
Romaanisarjan Jeren ja Jusan seikkailut toinen osa Jere joutuu puhutteluun on viivästynyt ylenpalttisten työkiireiden takia: kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa, ja toiselle osalle oli vaikea keksiä luontevaa aloitusta.
Nyt olen kuitenkin alkanut kirjoittaa jatkoa. Näin taannoin unta siitä, kuinka toinen osa pitäisi aloittaa, ja käytän tuota aloitusta kirjassa. Jatkoa on siis luvassa.
Jere ja Jusa koettavat pitää suhteensa salassa, mutta täysin se ei tunnu onnistuvan. Kielletyn rakkaussuhteen osapuolet saattavat joutua kiristykselle alttiiksi.
ENGLISH ABSTRACT: Jere in the Male Wagon is not the only novel which depicts a dystopic future for Finland. Joakim Ståhlstedt, a 17-year-old young man fom Vihti, has written a self-published novel Laiton tunne (Illegal feeling) in which Finland is ruled by an ultra-conservative party and young people are having a hard time; for instance, persons under 18 years of age are not allowed to date. Also, I note that I have finally started to write the second novel for the series The Adventures of Jere and Jusa.
Seksiä, komisario Palmu!
Suomen seksuaalirikoslainsäädäntöä (rikoslain 20. lukua) kiristettiin hiljattain tavalla, jota ei voi pitää yleisesti täysin onnistuneena. Alle 16-vuotiaan ja aikuisen keskinäinen sukupuoliyhteys tai muu seksuaalinen teko katsotaan nyt aina lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi ja teko on virallisen syytteen alainen, vaikka molemmat osapuolet olisivat ryhtyneet siihen vapaaehtoisesti ja omasta halustaan.
Laissa on kylläkin rajoittava säännös: teon on oltava omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Tästä ei kuitenkaan ole paljonkaan hyötyä, koska rajoitussäännös sisältää kaksi edellytystä ja molempien on täytyttävä: lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, (1) joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja (2) jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa. Pelkkää ikäeroa pidetään siis tosiasiallisesti rangaistavana.
Laki voi kääntyä tarkoitustaan vastaan
Laki on säädetty suojelemaan lapsia hyväksikäytöltä, mutta suojelun nimissä on menty liian pitkälle. Nuorten ja aikuisten seksisuhteisiin ei pitäisi puuttua näin ankarin säännöksin. Rangaistuksen uhka vaikuttaa haitallisesti vapaaehtoisiin suhteisiin; toisia taas kiihottaa rangaistuksen riski. Ei kuitenkaan ole asianmukaista, että kaikki suhteet kriminalisoidaan muutamien väärinkäytösten vuoksi. Vaikka perheissä esiintyy perheväkivaltaa, ei silti sännätä kieltämään perheitä sinänsä.
Suhteen nuoremmalle osapuolelle rangaistuksen pelko voi olla raskas henkinen taakka, joka haittaa hänen kehitystään vakavammin kuin seksuaalinen kanssakäyminen täysi-ikäisen kanssa, varsinkin jos nuori on ollut suhteessa aloitteentekijä. Tämä on teemana seuraavassa romaanissani Jere joutuu puhutteluun (toinen osa sarjassa Jeren ja Jusan seikkailut).
Oikeusoppineet arvostelevat
Uusien säädösten taustalla piilevää arvomaailmaa on arvostellut Suomen Akatemian tutkijatohtori Antu Sorainen (Yliopisto 4/2011, Oikeus 1/2011). Hänen mukaansa Suomessa on siirrytty pois maltillisesta ja rationaalisesta rikospolitiikasta. Näkyvät pedofiliatapaukset ovat synnyttäneet ”seksipaniikkia”, joka on johtanut epätarkoituksenmukaiseen lainsäädäntöön. Ilmapiiri on alkanut amerikkalaistua:
”Sakkotuomioiden merkintä tuo lainsäädäntömme lähemmäs Yhdysvaltoja, jossa seksuaalirikolliset rekisteröidään, ja Britanniaa, jossa he ovat ainoa erikseen nimetty tekijäryhmä rikoslaissa. Angloamerikkalaisessa maailmassa lapsi nähdään tabula rasana, joka voidaan turmella. Suomessa lapsi on nähty Snellmanin hengessä itsenäisenä toimijana, joka kasvaa aktiiviseen kansalaisuuteen.”
Yliopisto-lehden haastattelussa rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio pitää lainmuutosta rankkana: ”Tässä on henkeä vanhanaikaisesta lainsäädännöstä, jossa seksuaalimoraalia pyritään määrittelemään lain avulla.”
Elämme ”uusviktoriaanista” aikaa
Ennen vanhaan aikuisten naimattomien miesten ja naisten yksityistä sukupuolielämää säänneltiin tiukasti: salavuoteudesta langetettiin sakkorangaistuksia vuoteen 1926 asti. Nykyaikana tuntuisi erikoiselta, että ihmisten yksityiselämää valvottaisiin ja siihen puututtaisiin noin ankarasti ja innokkaasti. Epäilemättä toisten sänkytouhujen seuraaminen tuotti entisaikaan suurinta tyydytystä niille, joiden oma sukupuolielämä ei ollut kovin onnellista. Yhtä lailla homoseksuaaleja jahdattiin Helsingissä vielä 1960-luvulla.
Sama asenne näkyy myös uusista säännöksistä, mutta nyt moralistisen valvonnan kohteena on sukupolvien välinen seksi. Se uhkaa amerikkalaismallista konservatiivista (mutta historiallisesti tuoretta) perhekäsitystä. Nuoria ei haluta pitää seksuaalisina olentoina — ei haluta uskoa, että he voisivat itse haluta sukupuolisuhdetta aikuisen kanssa. Jos tuollainen suhde kuitenkin paljastuu, lapsi halutaan kuvitella viattomaksi osapuoleksi ja aikuinen pahaksi pedofiiliksi. Elämme ”uusviktoriaanista” aikaa, jossa epämieluisat asiat, kuten nuorten seksuaalisuus, halutaan tukahduttaa pois mielestä.
Paha pedofiili tulee ja vie lapsenne
Pedofiilihysteriaa on lietsonut myös Valitut Palat -lehti (6/2011 & 7/2011). Sanaa pedofiili käytetään huolettoman epätäsmällisesti: lääketieteellisen määritelmän mukaan pedofiili tuntee seksuaalista vetoa esimurrosikäisiin, mutta lehden kuvaamissa tapauksissa nuoret ovat usein olleet jo murrosikäisiä. Tapahtumia kuvataan vain ”huolestuneiden vanhempien” näkökulmasta; lapset ja ”pedofiilit” eivät saa omaa näkökulmaansa lainkaan julki. Toimittajat uskovat fundamentalistisella varmuudella tietävänsä lopullisen totuuden: paha pedofiili tunkeutuu väkisin kotiinne ja vie lapsenne. Kaikissa suhteissa on kyse ainoastaan sairaalloisesta, pakonomaisesta hyväksikäytöstä, eikä kukaan voi oikeasti rakastaa murrosikäistä nuorta. Sellaisia esimerkkejä ei edes pyritä löytämään.
Samaan aikaan kuin Valitut Palat kauhistelee nuorten sukupuolikokeiluja aikuisten kanssa ja haluaisi pitää lapset lapsina, lehti moittii tennisammattilaisuuden ikärajoja. Vaikutelma on jotensakin kaksinaamainen.
”Yhdysvaltalainen entinen tennispelaaja Mary Joe Fernandez väittää, että rajoitukset voivat estää huippulahjakkuuksia kehittymästä. ’Olin itse 14-vuotias, kun nousin ammattilaistasolle. On totta, etteivät kaikki ole vielä sen ikäisinä valmiita, mutta jotkut ovat.’”
Kunpa nuorten seksuaalisuuteen voitaisiin suhtautua yhtä järkevästi ja maltillisesti. Jotkut ovat 14-vuotiaina valmiita seurusteluun, eikä heitä tai varsinkaan heidän kumppaneitaan pitäisi sen vuoksi sulkea vuosiksi vankiloihin virumaan. Nuorten seksuaalista itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava.
ENGLISH ABSTRACT: New sex crime laws in Finland represent ”neo-Victorian” attitudes. Sexual relations between an adolescent and a grown-up are always considered crimes even if both are willing and the wish is mutual and genuine caring is present.
Mahdoton jumala
Joukkotiedotusvälineissä on viime päivinä hämmästelty ”Älä alistu!” -nimistä nuorisokampanjaa, jolla nuoria kannustetaan torjumaan homoseksuaalisia ja biseksuaalisia yllykkeitään. Perusteena on kuulemma jumalan tahto, josta uskovat väittävät saavansa suoraa ja paikkansapitävää tietoa. Heillä on ylimalkaan vakaa käsitys siitä, että jumala on olemassa, eikä mikään tunnu voivan sitä käsitystä horjuttaa. Heidän kantansa on fundamentalistinen.
Tieto-opillista pohdintaa
Kun joku on päättänyt olevansa oikeassa, siihen on vaikeaa järkipuheella vaikuttaa – varsinkin jos uskovat ajattelevat, että järkiperustelut ovat vain ”saatanan viettelyä” ja niiden vakuuttavuus ja houkuttelevuus ei perustu totuudenmukaisuuteen eikä johdonmukaisuuteen vaan sielunvihollisen juonitteluun. Jumalan ajatellaan ”koettelevan” omiaan, kun uskonopit vaikuttavat päältä katsoen jotensakin järjenvastaisilta, epätosilta ja epäloogisilta. Pitää vain ponnistella ja hyväksyä absurditkin väitteet, niin jumala palkitsee taivaassa.
Uskovat eivät kerta kaikkiaan luota järkeen – vaan siihen, mitä haluavat uskoa. Samanmieliset kokoontuvat yhteen ja seuraavat toivekuvitelmiaan joukolla. Mitään merkitystä ei ole sillä, että maailma on täynnä erilaisia ryhmittymiä, joilla on jumalan tahdosta aivan erilaista tietoa. Kuinka jokin tietty katsantokanta ja ryhmittymä on oikea ja muut enemmän tai vähemmän väärässä? Kuinka juuri hän on voinut osua oikeaan ja kaikki muut ovat saaneet jumalan tahdosta enemmän tai vähemmän väärän kuvan?
Tieto-opissa erotetaan toisistaan uskomus ja tieto. Ensinnäkin Maija voi uskoa, että kaupunginjohtaja A on ottanut lahjuksia, ja tämä uskomus vaikuttaa Maijan ratkaisuihin. Jos uskomus perustuu vain poliittisten vastustajien vihjailuihin, sitä ei voida pitää tietona. Jotta voitaisiin sanoa Maijan tietävän, että kaupunginjohtaja A on ottanut lahjuksia, siihen vaaditaan paljon enemmän – Maijan on täytynyt saada omakohtaista tietoa A:n teoista esimerkiksi työskentelemällä A:n alaisena kaupunginkansliassa.
Vanhaa sanontaa mukaillen: usko ei ole tiedon väärti. Uskovilla ei voi olla jumalan olemassaolosta eikä tahdosta minkäänlaista tietoa. Pelkkien käsitysten (uskomusten eli luulojen) varaan ei voida perustaa sellaista toimintaa, jolla puututaan toisten oikeuksiin.
Fundamentalistin ei tarvitse pelätä erehtymistä
Vaikka kampanjan nimi on ”Älä alistu!”, siinä tosiasiallisesti yllytetään yhä alistumaan – jumalan tahtoon. Tällainen ajattelutapa edustaa fundamentalismia, jota tavataan muidenkin uskontojen piirissä. Esimerkiksi sana islām tarkoittaa alistumista. Uskontojen erot ovat vain näennäisiä: samaa viiniä on kaadettu vain hiukan erilaisiin leileihin, joiden ulkomuoto riippuu kulloisestakin kulttuurista.
Tuollainen alistumisen tarve on ihmiselle tietyissä tilanteissa luonteenomainen, ja sitä vastaan on ponnisteltava. On näet niin paljon helpompaa sysätä vastuu jollekin ylemmälle voimalle ja käpertyä ”isän kämmenelle” kuin ryhtyä käyttämään järkeään ja kantamaan vastuuta itse – siinä nimittäin voi erehtyä. Fundamentalistin ei tarvitse erehtymistä pelätä.
Omaa seksuaalisuutta halutaan hallita
”Että jos joku murhaaja pystyy teke[mään] parannusta, niin miksei joku homokin?” (”Anni”, 20 v.)
”Älä alistu!” -kampanjavideossa esiintyvän ”Annin” puheenvuoro on hämmentävää kuultavaa. Nuori ihminen on tullut siihen tulokseen, että hän ei halua ihastua tyttöihin, ja etsii todisteet jumalan tahdosta. Hän vaati jumalaa ottamaan pois yllykkeet, joita hän alkoi syystä tai toisesta inhota, ja tämä kuulemma teki työtä käskettyä.
Tämä tuntuu kahdellakin tapaa ristiriitaiselta: jumala antoi lapselleen ominaisuuden, jota jumala itse ei hyväksy; ja lapsi ei hyväksy ominaisuutta, jonka jumala hänelle suuressa viisaudessaan antoi, vaan kiukuttelee ja vaatii jumalaa korjaamaan tilanteen. Tuntuu mahdottomalta uskoa tällaisen jumalan olemassaoloon.
Ei ole mitenkään harvinaista, että ihminen ei syystä tai toisesta ole tyytyväinen omaan seksuaalisuuteensa. Saman järjestön internet-sivulta löytyy kirjoitus, jossa pyritään vapautumaan itsetyydytyksestä:
”Itsetyydytys on monille ihmisille erittäin kiusallinen ja vaikea asia saada kuriin. Uskovana koen, ettei itsetyydytys ole Jumalan mielenmukaista – –. Miten itsetyydytyksestä pääsisi parhaiten eroon?”
Tässä on kyse vain siitä, että ihminen haluaa hallita itseään ja elämäänsä ja itsetyydytyksen halu muistuttaa häntä kipeästi siitä, ettei hän ole ”isäntä omassa talossaan”. Sama pätee homoseksuaalisiin yllykkeisiin. Ne muistuttavat ikävällä tavalla oman hallinnan rajallisuudesta. Taustalta voidaan etsiä narsistisen ja kontrollihakuisen persoonallisuustyypin piirteitä. Kun tähän liitetään vielä epäkypsä psyykkinen rakenne, joka ei pysty täysin erottamaan ulkoista ja sisäistä todellisuutta toisistaan, niin käsillä on sisäisesti ristiriitainen, melkeinpä jakomielinen yksilö, joka taistelee omia yllykkeitään vastaan ja projisoi kontrollihalunsa ulkopuolelleen, esimerkiksi jumalan mielikuvaan, vaikka kysymys on yksilön oman persoonallisuuden kieltävistä ja rajoittavista puolista (”yliminä”). Jumala on kyllä olemassa mutta vain yksilön sisäisessä todellisuudessa.
Sisäisen ristiriidan ylläpitäminen on psykologisesti uuvuttavaa, ja siksi uskovat tarvitsevat jatkuvasti ”vertaistukea” ja heille on alinomaa saarnattava parannusta ja rukoiltava voimaa.
Tuollaisen maailmankäsityksen omaksumista voisi nimittää itse suoritetuksi aivopesuksi; Immanuel Kant puhui ”itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta”. Ei pidä halveksia niitä, jotka ovat siihen ajautuneet: He eivät ole kehityksensä kuluessa kerta kaikkiaan saaneet kunnollisia kasvuedellytyksiä. Heitä ei ole kannustettu käyttämään kriittisesti järkeään, vaan järkeen on opetettu suhtautumaan kriittisesti, koska järjen käyttö vaarantaa toivekuvitelmat ja vanhempien ja myöhemmin uskonyhteisön johtajan auktoriteetti vaarantuu.
Itsepetokseen on helpompi uskoa, kun ympärillä kaikki uskovat samoin. Kun lapset opetetaan pienestä pitäen uskomaan mahdottomiin asioihin, se sujuu heiltä niin mainiosti, ettei vääristyneestä ajattelutavasta voi vapautua välttämättä enää aikuisenakaan.
”Kun minä olin sinun ikäisesti, harjoittelin aina puoli tuntia päivässä. Joskus saatoin uskoa jopa kuuteen mahdottomaan asiaan yhtä aikaa ennen aamiaista!” (Liisan seikkailut peilimaailmassa.)
Loppukevennys
”Annin” puheenvuoroon sisältyi tiettyä tahatonta komiikkaa. Televisionkatsojat tuntenevat Tellervo von Appelgrenin ”elämänkoulun” (Miitta-täti). Nuoret vietiin muun muassa tutustumaan tehtaaseen, ja Tellervo valisti heitä omilla todellisuuspakoisilla käsityksillään. Lopuksi kysyttiin, mitä nuoret olivat vierailulla oppineet:
”Jos ei tee läksyjä, joutuu töihin tehtaaseen.”
Komiikka perustui tässä siihen, että nuoret omaksuivat aikuisen vääristyneet käsitykset (tehdastyö muka on jotenkin halpa-arvoista) eivätkä ajatelleet asioita itse. Samanlaisen vaikutelman synnytti ”Annin” puheenvuoro: hän esitti ominaan ajatuksia, jotka joku muu (saarnaaja?) oli ajanut hänen päähänsä, vaikka ”Anni” esitti saaneensa niistä itse tietoa jumalalta. Itseinho oli ulkoistettu miettimättä lainkaan, mistä sen aiheet olivat peräisin.
English abstract: Fundamentalist Christians in Finland have launched a campaign for young people. The aim is to encourage adolescents not to “submit” themselves to homosexuality or bisexuality but to turn away from it. This is told to be the will of god.
There are, however, severe epistemological problems with alleged “knowledge” about god and his will. Mere beliefs do not tell us about the external reality – only the internal reality. Immature persons cannot fully distinguish between internal and external reality. When such a person wishes to suppress and control unpleasant sexual impulses concerning masturbation or homosexuality, for instance, he or she may externalize the controlling part of his or her personality (“superego”) to an image of god. On a critical observer, this may make a certain impression of unintented comedy.
Pappiskoulutus kirkkojen hoidettavaksi
Kun evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon yhteiskunnallinen merkitys vähenee vuosi vuodelta, on entistä vaikeampaa perustella sitä, että yhteiskunnan pitäisi huolehtia pappiskoulutuksesta. Suomalaisissa yliopistoissa on kuitenkin teologisia tiedekuntia, joissa papit koulutetaan ja heille annetaan näennäisesti tieteellisiä oppiarvoja (maisteri, lisensiaatti, tohtori).
Yliopistoteologiaa ei voida puolustaa myöskään tieteellisin eikä taloudellisin syin. Raamatun tarinat eivät ole sen uskottavampia kuin Harry Potter -tarinat. Tunnustuksellinen pappiskoulutus olisi jätettävä kirkkojen hoidettavaksi ja seurakuntalaisten maksettavaksi. Yliopiston on keskityttävä tieteelliseen toimintaan, ja kristinuskon tutkimus on yhdistettävä muuhun uskontotieteeseen.
Jotta seurakuntalaiset eivät joutuisi kärsimään sivistymättömistä ja kapeakatseisista paimenista, voidaan papeilta kuitenkin edellyttää alustavia yliopisto-opintoja humanististen tieteiden ja kasvatustieteiden alalta (HuK-tutkinnon verran), ennen kuin heidät otetaan pappiskoulutukseen.
Kirkot kustantakoot oman Tylypahkansa.
ENGLISH ABSTRACT: Social, scientific and economic reasons indicate that it is unsuitable to maintain theological faculties at Finnish universities anymore. The churches (Evangelical Lutheran Church and Orthodox Church) should educate their priests themselves.
Onko tasa-arvoisuus kulttuurin murtamista?
Uusi Tie -nimisessä konservatiivisten kristittyjen viikkolehdessä julkaistiin pari viikkoa sitten (11.11.2010) Päivi Hihnalan tekemä haastattelu, jossa Helsingin yliopiston dosentti Juha Ahvio purkaa lehden ”tiedesivuilla” homoseksuaalien agendaa.
Haastattelussa ei mainita Ahvion tieteenalaa, mutta hän on dogmatiikan dosentti teologisessa tiedekunnassa (systemaattisen teologian laitos). Tämä ei tietenkään estä häntä arvioimasta historia- ja yhteiskuntatieteen kysymyksiä, mutta haastattelun lukijoille jätetään kertomatta, että Ahvio liikkuu tieteenalansa ulkopuolella eikä hänen mielipiteillään ole enempää painoa kuin muidenkaan maallikoiden käsityksillä, vaikka lehti koettaa muunlaista vaikutelmaa luoda viittailemalla ylimalkaisesti Helsingin yliopistoon ja dosentinarvoon. Uuden Tien lukijat ovat heikosti koulutettuja, ja he ottavat jutun täydestä; harva heistä lähtee erikseen tarkistamaan Ahvion väitteitä, koska ne tulevat merkittävästä tiedekorkeakoulusta ja sopivat niin mainiosti heidän maailmankuvaansa.
Dosentti Ahvion käsitykset ovat hätkähdyttäviä ja vähintäänkin omaperäisiä. Hän suhtautuu homoseksuaaleihin yhtä epäluuloisesti kuin antisemiitit suhtautuvat juutalaisiin. Kun homoseksuaalit tavoittelevat yhteiskunnallista tasa-arvoa, niin Ahvion mielestä siinä pyritään todellisuudessa alistamaan heteroseksuaalit ja ”murtamaan kulttuurin perusrakenteet”. Siinä missä antisemiitit vetoavat ”Siionin viisaiden pöytäkirjoihin”, Ahvio vetoaa ”pienen piirin agendaan”, jolla suuri yleisö pyritään kääntämään ”homoseksualismille myönteiseksi” — salaliitto siis täälläkin. Hänen ajatustensa äärioikeistolaisuus ei jää epäselväksi; hän esiintyy tieteen edustajana ja Helsingin yliopiston tutkijana mutta turvautuu pseudotieteelliseen argumentointiin.
On siis hyvä olla selvillä siitä, että nyt ilmenevä laaja myötämielisyys homoagendaa kohtaan ei perustu minkäänlaiseen todelliseen uuteen ja ratkaisevasti aiempaa pätevämpään tieteelliseen tietoon vaan manipulaatioon ja mustavalkoisiin mielikuviin.
Millainen maailmankuva piilee tuollaisen ajattelun taustalla? Ahviolle ”perinteinen” heteroseksuaalinen perhekäsitys on ainoa oikea ja normaali — vaikka kysymys on lähinnä länsieurooppalaisesta ydinperheajattelusta, joka on muutaman vuosisadan ikäinen konstruktio. Ahvion mukaan tuo ”luonnollinen” perhekäsitys on kuitenkin yllättävän hauras, sillä se uhkaa murskautua heti kun sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään. Hän ei pysty ajattelemaan, että tilanne voisi olla tasa-arvoinen, vaan homoseksuaalinen avioliitto on välttämättä uhka, joka pitää torjua. Erilaisten perheiden tasa-arvo ei ole mahdollista, vaan ainoastaan toinen perhetyyppi voi hallita. Elämä on sotaa, ja vihollinen on vasemmalla.
Dosentti Ahvion mukaan ”sukupuolineutraali ajattelu” juontuu J.-J. Rousseaun ja Karl Marxin ajattelusta, mutta tarkemmin hän ei asiaa selvitä. Ahvion johtopäätökset ovat huteria ja omintakeisia. Hän tuntuu tarkoittavan ”sukupuolineutraaliudella” sitä, että ihmisiltä muka kiellettäisiin sukupuoli, vaikka kukaan järkevä ihminen ei sellaista kannata. ”Sukupuolineutraalilla yhteiskunnalla” voidaan tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta — siihenhän velvoittaa jo perustuslakimme 6. pykälä. Tässä on vaikeaa nähdä mitään pahaa. Haaveileeko Ahvio 1950-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa miehet olivat miehiä ja naiset naisia ja homoseksuaalit voitiin sulkea laitoksiin ja kuohita? Jos yhteiskunnassa korostetaan sukupuolien eroa, niin käytännössä se tarkoittaa, että miehet ovat ylempiä ja naiset alempia.
Omasta mielestään homoseksuaalit haluavat vain tulla kohdelluksi tasavertaisesti, mutta dosentti Ahvion mielestä he ovat valloitus- ja alistusretkellä, joka johtaa sosialismiin. Hihnala kirjoittaa:
Ahvion mielestä lopputuloksena on valtion otteen kiristyminen koko yhteiskunnassa ja liukuminen sosialismiin ja lopulta kaiken vapauden tukahduttavaan tyranniaan.
”Tällöin myös julkisessa koululaitoksessa jouduttaisiin opettamaan manipulatiivisesti homoseksualismin ja ei-perinteisten perhekäsitysten ’normaaliutta’.”
Sosialismi ja tyrannia vaikuttavat yllättäviltä seurauksilta, sillä esimerkiksi neuvostososialismissa ja diktatuureissa homoseksuaaleja on tunnetusti vainottu — miksi homoseksuaalit sellaista kaipaisivat? Historian, antropologian ja seksologian tuntemus ei ilmeisesti kuulu teologi Ahvion vahvimpiin osaamisalueisiin. Hänen mielipiteensä eivät perustu ”todelliseen uuteen ja ratkaisevasti aiempaa pätevämpään tieteelliseen tietoon” vaan huonon omantunnon sävyttämiin kauhukuvitelmiin. Tieteessä on jo pitkään ajateltu, että heteroseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus ovat ihmisen seksuaalisuuden normaaleja variantteja, ja antropologit ovat havainnoineet hyvin monenlaisia perhekäsityksiä.
Ahvio paheksuu erityisesti sitä, että homoseksuaalien julkisuuskuvaa koetetaan muokata myönteisemmäksi joukkotiedotuksen avulla ja vastustajia saatetaan häpeään. Hän ei kuitenkaan tajua käyttävänsä itse aivan samoja menetelmiä eikä näe malkaa omassa silmässään. Tieteeseen nimittäin kuuluu myös omien ajatusten kriittinen tutkistelu. Lisäksi homoseksuaaleja oli vuosikymmenet saatettu häpeään joukkotiedotusvälineissä, mutta siinä Ahvio ei näe mitään ongelmaa.
Ahvio kuvittelee, että jos homoseksuaaleja kohdellaan tasa-arvoisesti, siitä seuraa, että kaikki pakotetaan käyttäytymään homoseksuaalisesti ja heteroseksuaalisuus tosiasiallisesti kielletään — kuvitelmaansa hän nimittää ”massiiviseksi ihmiskokeeksi”. Pelkkä tasa-arvoisuus on hänenlaistensa mielestä jo perusteetonta erityiskohtelua.
Näin tolkuton ajattelu kertoo maailmankuvan ja havaintojen vääristyneen olennaisesti. Lähtökohdat ovat kylläkin todellisuudessa, mutta ne ovat kääntyneet nurin niskoin: tähän saakka heteroseksuaalinen suuntautuminen on ollut heidän maailmassaan ainoa sallittu vaihtoehto ja kaikki on haluttu käytännössä pakottaa käyttäytymään heteroseksuaalisesti. Pelkkä homoseksuaalisuuden olemassaolo on koettu uhaksi, sillä homoseksuaalisuus on osoittanut, ettei heteroseksuaalinen suuntaus olekaan ainut mahdollinen eikä välttämätön vaan se on jotakin keinotekoista.
Dosentti Ahvio väittää vastapuolen ajattelevan, että ihminen voi ”valita sukupuolensa ja seksuaalisuutensa itse”. Tieteessä ei kuitenkaan edes vastapuolen suuhun panna asioita, joita tämä ei ole esittänyt. Tutkimus on osoittanut, ettei kukaan voi valita sukupuoltaan eikä seksuaalista suuntautumistaan itse, vaikka kristityt pyrkivätkin homoseksuaaleja ”eheyttämään”.
Valinnasta voidaan puhua korkeintaan silloin kun biseksuaalinen yksilö päättää ryhtyä elämään yksinomaan heteroseksuaalina; tällöin hän kuitenkin joutuu koko ajan kamppailemaan homoseksuaalisten yllykkeidensä kanssa ja tukahduttamaan niitä psyykkisillä suojamekanismeilla. Hän esimerkiksi projisoi omat homoseksuaaliset yllykkeensä toisiin ja tuomitsee sitten heidät mutta ei tajua toimintansa perusteita. Tuollainen heteroseksuaalinen identiteetti on erittäin hauras, ja yksilö joutuu koko ajan ponnistelemaan saadakseen pidettyä sitä yllä. Seurauksena voi olla hyvinkin julmia sanallisia ja fyysisiä hyökkäyksiä, joilla omaa keinotekoista identiteettiä oikeutetaan. Usein niihin ryhtyvät nuoret miehet, joiden oma sukupuolielämä ei ole kovin tyydyttävää — he koettavat ulkoistaa oman seksuaalisen häviäjyytensä.
Lisäksi Ahvio projisoi oman rakkaudettoman asennoitumisensa ”vastapuoleen”: tämä muka pyrkii pakottamaan muut kaltaisikseen, aivan niin kuin Ahvio haluaa pakottaa muut kaltaisikseen, jotta oma identiteetti ei joutuisi epäilyksenalaiseksi. Kysymys on fundamentalisteille ominaisesta kollektiivisesta itsepetoksesta: omaan kuvitelmaan on helpompi uskoa, kun kaikki ympärillä näyttävät ajattelevan samoin.
Myös yhteiskuntatieteestä Ahvio esittää yllättäviä käsityksiä. Niin kutsuttu Frankfurtin koulukunta pyrki kuulemma murtamaan kulttuurin perusrakenteet. ”Tehtävässä käytettiin hyväksi Marxin, Nietzschen ja Freudin ateistisia näkemyksiä.” Todellisuudessa koulukunta kritisoi totalitarismia ja kapitalismia. Ahvion käsitykset ovat hakoteillä. Nietzsche ja Freud kylläkin suhtautuivat uskontoon kielteisesti, mutta he käsittelivät tuotannossaan muitakin aiheita. Ahvion kaltaiset fundamentalistit kuitenkin ajattelevat, että ateisti on ateisti, vaikka voissa paistaisi — toisin sanoen ateismi saastuttaa kaiken, mitä ateisti esittää, ja kaikki ateistin esittämä voidaan kumota fundamentalistien keskuudessa yksinomaan sillä, että se on ateistin esittämää. (Saastumisajattelu on hyvin arkaaista.) Lisäksi ihmisiä leimataan ”ateistiksi” tarkoitushakuisesti ja hyvinkin kepein perustein.
Tuollaisella kehäpäättelyllä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa, eikä noin lepsua ajattelua pitäisi tiedekorkeakoulussa suvaita. Kysymys ei enää ole ”sallitusta eriävästä mielipiteestä” vaan tarkoituksellisesta eksyttämisestä eli ”manipulaatiosta ja mielikuvista”, kuten Ahvio itse sanoisi. Yliopistossa etsitään totuutta — ei pyritä eksyttämään ihmisiä (itseä ja muita) yliopiston arvovallalla.
Homoseksuaalit muodostavat nyt ja tulevaisuudessa niin pienen vähemmistön, etteivät he millään voi kumota yhteiskuntaa. Dosentti Ahvion kauhukuvitelmat ovat tuulesta temmattuja:
Jos sukupuolineutraali avioliitto hyvksytään, perinteisen avioliiton asema ei vain muutu vaan ratkaisevasti kyseenalaistuu lukuisine yhteiskunnallisine seurauksineen. Tällöin perinteinen avioliitto ja perhe heikkenevät instituutioina entisestään. Yhteiskunta asettuu siis tukemaan virallisesti biologisten siteiden ja luonnollisen järjestyksen korvaamista.
Nämäkään kuvitelmat eivät perustu ”tieteelliseen tietoon vaan manipulaatioon ja mielikuviin”. Biologisia siteitä ei pyritä ”korvaamaan”, vaan homoseksuaalien parisuhteita kohdellaan yhteiskunnassa samoin kuin muidenkin parisuhteita. Epäselväksi jää, mitä heteroseksuaalit siinä menettävät — muuta kuin ylemmyydentunteensa.
Homoseksuaalien tasavertainen kohtelu tuntuu olevan myrkkyä niille, joiden oma sukupuolisuus perustuu seksuaalisen toiseuden torjumiseen ja tukahduttamiseen. He eivät ole heteroseksuaaleja vaan ei-homoseksuaaleja. Sellaisille ihmisille homoseksuaalien tasa-arvoisuus merkitsee suuren pörssiromahduksen kaltaista menetystä: yhtäkkiä ei olekaan ketään, jonka yläpuolelle asettua. Koska heidän persoonallisuusrakenteensa perustuu reaktiivisuuteen ja ylemmyydentunteisiin, heidän hauras maailmansa romahtaa. Tästä — ja vain tästä — näkökulmasta dosentti Juha Ahvion vainoharhaiset kauhukuvitelmat ovat täysin ymmärrettäviä.
ENGLISH ABSTRACT: Docent of dogmatics at Helsinki University Faculty of Theology, Juha Ahvio, gave an interview to the fundamentalist Christian newspaper Uusi Tie recently. He exposes the “gay agenda” which allegedly aims to overthrow established culture from an atheistic point of departure. He depicts the horrors which shall follow from the acceptance of same-sex marriage: Socialism and tyranny, and a full destruction of the traditional concept of family and society. Ahvio claims that he represents the scientific point of view in this case, but his thoughts are mere representives of manipulation, and distorted, paranoid fantasies. He projects his own unconscious ideas of sexual suppression to homosexuals and claims that it is the homosexuals who are out to suppress heterosexuals — although homosexuals only wish to be treated equally.
